Yksi sana

Nappasin tämän Soolomammalta mukaani.

KÄYTÄ VAIN YHTÄ SANAA! Kopioi ja muuta vastaukset sinulle sopiviksi ja välitä viesti eteen päin. On todella hankala vastata vain yhdellä sanalla.

1. Missä kännykkäsi on? Hukassa

2. Puolisosi? Paras

3. Hiuksesi? märät.

4. Äitisi? tärkeä.

5. Isäsi? ihana.

6. Suosikkisi? daim.

7. Unesi viime yönä? unohtunut.

8. Mielijuomasi? Vesi.

9. Unelmasi/tavoitteesi? onnellisuus.

10. Missä huoneessa olet? Työhuoneessa.

11. Harrastuksesi? lapsiystävällisiä

12. Pelkosi? menettäminen.

13. Missä haluat olla 6 vuoden päästä?

14. Missä olit viime yönä? nukkumassa

15. Jotain, mitä sinä et ole? Kärsivällinen.

16. Muffinssit? appelsiini.

17. Toivelistalla? lisätila.

18. Paikka, jossa kasvoit? Turvallinen.

19. Mitä teit viimeksi? Imetin.

20. Mitä sinulla on ylläsi? kotivaatteet.

21. Televisiosi? lastenohjelmia.

22. Lemmikkisi? kuollut.

23. Ystävät? tärkeitä.

24. Elämäsi? hyvää

25. Mielialasi? väsynyt.

26. Ikävöitkö jotakuta? aina.

27. Auto? välttämätön.

28. Jotain, mitä sinulla ei ole ylläsi? sukat.

29. Lempikauppasi? AlôBebé.

30. Lempivärisi? violetti.

31. Milloin nauroit viimeksi? äskettäin.

32. Milloin viimeksi itkit? eilen.

33. Kuka lähettää tämän edelleen? ??

34. Paikka jonne menet yhä uudelleen ja uudelleen? mökki.

35. Henkilö, joka spostittaa sinulle säännöllisesti? pomo.

36. Lempiruokapaikka? italialainen.

Pinnallista piristystä

Tämä kotiäiti pisti juuri miehen rahoja palamaan meikkeihin - n. 300 realia. Minulle tämä on suuri summa nimenomaan meikkeihin käytettynä, en muista milloin olisin viimeksi ostanut meikkejä, edes ripsiväriä. Nenaa odottaessani tulin allergiseksi kaikille omistamillemi meikeille, enkä ole neidin syntymän jälkeen meikannut arkipäivisin ollenkaan... Juhliinkin vaan "kissantassun pyyhkäisyn"...

Nyt kuitenkin käytin rahaa hulvattomasti ja olenkin meikannut päivittäin edes ripsiväriä laittamalla ja jos lähdemme lasten kanssa hoitamaan asioita tai kyläilemään teen kevyen päivämeikin. Kummasti oloni on piristynyt, tuntuu kuin olisin herännyt talvihorroksesta. Mieheni kommentoi ainoastaan, että näytän nyt siltä samalta tytöltä, johon hän tutustui alkuvuodesta 2000. Nena taas katsoi hyvin hämmentyneenä äitiään ja totesi vakavana: "no niin äiti, nyt äiti on nätti". Mikäs sen motivoivampaa?

kuva täältä

Huono omatunto

Aatu Armas kärsi tänään kaiketi masuvaivoista, ainakin hän halusi olla koko ajan sylissä - jopa nukkuessaan. Kuljeskelin olohuoneessa hyräillen hiljaa ja nukuttaen sylihiirtäni, kun Nena ilmestyi hiljaa viereeni, nykäisi hihasta ja kysyi joko pikkuveli nukkuu. Pyysin Nenaa odottamaan hiljaa, vaikenin ja uppouduin omiin ajatuksiini hyssytellen sylissäni Aatu Armasta. Nena aloitti laulamaan omilla sanoillaan "tuutuu tuupalulla, missäs tiesit tänne tulla, tulin tuolta lulun teiltä, hämähäkin läkäteiltä...". Hymyilin Nenalle, joka kysyi oitis, joko pikkuveli nukahti. Eihän se Aatu Armas vielä nukahtanut, joten jatkoin hyssyttelyä ja Nena meni valmistautumaan suihkuun. Parin minuutin kuluttua pieni nakupekka kipitti luokseni ja pyysi laittamaan suihkun valmiiksi, lupasin tulla "aivan hetken kuluttua". Kun vihdoin sain Aatu Armaan jäämään rattaisiinsa unille, menin laittamaan nenaa suihkuun... Typy istui pöntällä pissillä - äidillä ei ole hajuakaan miten neiti oli onnistunut kiipeämään siihen - ja oli laittanut hellyttävästi hieman kurttuun ja mutkille suihkun matot. Ei kaksivuotiaan vielä pitäisi tarvita tehdä moista yksin... Huono omatunto alkoi kolkuttelemaan sydämessäni.

Avasin hanan, neiti meni suihkun alle, vilkaisi äitiä ja sanoi: "äiti-kulta, tule tänne Mimin kanssa suihkuun. Anna Mimille yksi hali". Mimi-raasu, pikkuveikan mahanpurujen takia hän oli joutunut olemaan koko päivän vähän liian iso ja omatoiminen tyttö... Silloin se vyöryi päälle - huono omatunto. Ja minun oli mentävä suihkuun tytön seuraksi - ihan vaan halaamaan.

Sylihiiri kasvaa - kasvaako Elohiirikin?

Sylihiiri kasvaa, siitä ei ole epäilystäkään.

Tänään sylihiiri käytettiin neuvolassa koko perheen voimin, joulukuun kunniaksi jopa isänsä ehti kesken työpäivän meidän mukaamme. Sylihiiren strategiset mitat olivat: 7 700g, 61cm ja 41cm (paino/pituus/pipo). Kuukaudessa sylihiiri on saanut 1,7kg painoa ja 6cm pituutta kasvatettua.

Elohiiren strategiset mitat samanikäisenä olivat: 5080g/55cm/40cm.

Elohiiri pelkää omalääkäriään, joka on aivan uskomattoman ihana mieslääkäri, sympaattinen ja todella ystävällinen lapselle. Hän rauhoittelee itkevää vauvaa ja tutkii hänet vasta sitten, hänen neuvonsa ovat aina lapsen näkökulmasta ajateltuja. Nena on ollut hyvin harvoin sairas; hän on sairastanut kaksi mahatautia ja yhden laimennetun rotaviruksen (sai sen rokotteesta huolimatta, mutta lievempänä). Nena menee mahataudeista nopeasti todella huonoon kuntoon ja on joutunut aina päivystykseen oksennuksen estolääkettä saamaan - ettei aivain kuivuisi kasaan. Kerran, juuri ennen rotavirusta, Nena joutui tikattavaksi sairaalaan... Siellä lääkäri ei suostunut äidin läsnäoloon - jouduin kuuntelemaan käytävällä, kun tyttäreni itku ja huusi sisällä äitiä ja hoki: "no niin, no niin, loppu jo, no niin, äiti sano no niin!". Usein lohdutan itkevää tytärtäni näin ja minusta oli kamalaa kuunnella, kuinka tyttäreni kaipasi minua niin kovasti lähelleen tuomaan turvaa, että hoki itse "minun sanojani", mutta joka tapauksessa... Näiden kokemusten takia Nena pelkää lääkäreitä kuollakseen. Tänään kuitenkin oli ensimmäinen kerta reiluun vuoteen, kun nena ei itkenyt neuvolassa - tosin ei hänelle tehtykään mitään... ;)

Tammikuussa taas uuden kerran - silloin kummallakin lapsella on neuvola-aika. Minusta on kiva, että täällä lapsen kasvua seurataan tiiviisti, samalla äiti saa kerran kuukaudessa mahdollisuuden kysyä kaikki mieltä askarruttavat kysymykset. Kaikille tälläinen tiivis neuvolasuhde ei varmasti sopisi, mutta minusta on kiva seurata lapsen kasvua ammattilaisen kanssa. (eli alle 1vuotias käy kuukausittain neuvolassa, alle 2 vuotias joka toinen kuukausi, alle 3vuotias joka kolmas kuukausi, ja sen jälkeen 2xvuodessa).

Sylihiiri ja Elohiiri

Minun lapseni, sylihiiri ja elohiiri, ovat hyvin erilaisia keskenään; kuin yö ja päivä.

Elohiiri kipittää joka paikassa, hypähtälee, tanssahtelee, lauleskelee ja valitettavasti joutuu usein myös pieniin onnettomuuksiin: mm. vanhempien parisänky on loistava tramppoliini, paitsi ettei siinä ole turvaverkkoja, joten elohiiri on kopsahtanut sieltä tällä viikolla useampaan otteeseen maahan... Sylihiiri harkitsee tarkkaan ennen kuin ilmaisee mielipiteensä asioihin, hymyilee ja kurjertaa - tai sitten huutaa kuin hengenhädässä. Elohiiri oli aivan pikkuruisenakin varsin vilkas tyttönen, häntä sai kantaa ympäri asuntoamme ja hänelle piti koko ajan jutella. Elohiiri myös kärsi koliikista ensimmäiset kolme kuukautta. Tiivistettynä: elohiiri kiihtyy nollasta sataan sekuntin aikana - niin hyvässä kuin pahassakin.

Sylihiiri viihtyy sylissä, mutta jos äiti tekee jotain muuta, sylihiiri juttelee äidin olkapäälle tai kommentoi elohiiren rupatteluun huvittuneena. Sylihiiri tyyntyy heti kun hänet otetaan syliin ja hän myös nauttii lattialla oleskelusta - vaikka yksinkin, mutta toisaalta, sylihiirellä on koko ajan viihdykkeenään elohiiri, joka kantaa leluja pikkuveljen katseltavaksi, höpöttää ja laulaa koko ajan toisen kasvojen edessä - jopa silloin, kun sylihiiri jo väsähtää ja ottaa pienet torkut. Sylihiiri harkitsee muutaman hetken ennen hymyilemistä - tai itkemistä. Hän pohtii kulmat kurtussa ennen kuin tekee päätöksen.

Elohiiri elää parhaillaan uhmaikäänsä - sitä ensimmäistä aikaa, jolloin äiti on ihan taukki. Elohiiri on olevinaan niin suuri ja itsenäinen tyttö päiväsaikaan, että sitten usein yöllä tarvitaan äitin kättä uudelleen nukahtamiseen.

Sylihiiri taas on vielä pikkuinen ja täysin symbioosissa äitin kanssa, mutta yöt sylihiiri nukkuu taivaallisen hyvin heräten kerran tai kaksi yöllä syömään simahtaen takaisin untenmaille heti masun täytyttyä.

Sylihiiri ja Elohiiri - yö ja päivä - aivan yhtä tärkeät ja rakkaat.

Äidin pikkuleipuri

Nena sai mummilta tuliaisina Ikean leipurisetin (kaulin, piparkakkumuotit sekä pikkuiset piirakka- ja kakkuvuokat). Nenan täti taas lähetti neidille Aappa Apina-essun, jota käytetään ylpeänä sekä muskarissa että leivonnassa.

Viime viikolla leivoimmekin urakalla neidin kanssa: ensin teimme suklaamurokeksejä (jotka olivat vähintäänkin ultramodernin muotoisia, koska annoin tytön tehdä kaiken ihan itse), meidän mummin kakun (nena piteli vatkaajaa koko ajan) ja tällä viikolla teimme omenapiirakkapohjaan mangopiirakan, tällä kertaa Nena sekoitti aineet itse (käsivatkain) ja minä mittailin aineita valmiiksi kulhoon lisättäväksi.

Nena tykkää kovasti leipoa. Kun leivonnaiset ovat valmiina, Nena aloittaa isänsä kotiin odottamisen. Heti kun isän auto pysähtyy portin viereen, Nena huikkailee ikkunasta: "tule kotiin papi, Mimi peipoo huvvää!". Ja isänsä syö aina yhtä ylpeä ilme kasvoillaan tyttärensä leipomuksia, jopa niitä osittain palaneita keksejä (se paistaminen oli minun vastuullani).

Vähän liikaa ampiaisia

Joku naapurustossamme todennäköisesti tuhosi eilen ampaispesän. Ampiaiset lähtivät etsimään uutta kotia ja valitettavasti valitsivat astiakaappini uudeksi reviirikseen. Aluksi keittiössä oli pari ampiaista, joiden annoin lennellä ja surrata, koitin ehdottaa ovea lentosuunnaksi, mutta jätin heidät sitten surrailemaan ja menin pihalle nauttimaan lämpimästä päivästä ja vierailulle tulleesta Nenan kummitädistä poikineen. Lapset iloitsivat uima-altaassa ja me aikuiset juttelimme jääkylmän mehun ja suklaa(mango)piirakan kera.

Vieraat lähtivät aikanaan kotiinsa ja korjasin lasit tarjottimelle ja lähdin keittiöön. Yllätykseni oli suuri, kun minua tervehti sankka ampiaisparvi ja suuri surina. En edes mennyt keittiöön sisälle, vaan kipaisin kertomaan miehelle tilanteesta. Mies passitti minut ja lapset makkarisiipeen turvaan ja aloitti yhden miehen sotansa ampiasparvea vastaan aseinaan ropellituuletin, kärpäslätkä ja keittiöpyyhe. Taistelun tuiskeessa kärpäslätkä hajosi ja mies korvasi sen minun sandaalillani. Mies laski lakaistessaan kuolleita ampaisia ja kyllästyi laskemiseen ylittäessään reilusti 200. Kodin puollustus selvisi yllättävän pienin tappioin, vain yksi ampiainen pääsi pistämään miestä ohimoon.

Auringonlaskuun saakka ikkunamme takana surisi pienehkö parvi ampiaisia. Illalla, lasten ollessa jo nukkumassa, käperryin sohvalle mieheni kainaloon ja tunsin olevani täysin turvassa. Minun on pakko myöntää, että vaikken olekaan hentoa ja haurasta tyyppiä, olen silti ylpeä sankaristani, joka toimitti meidät turvaan ja kävi yksin taistoon sankkaa vihollisjoukkoa vastaan.

Aamulla en ollut tippaakaan ilahtunut noin kolmenkymmenen ampiaisen tervehdyssurinasta - avasin heille oven apposen auki ja kehoitin poistumaan. Noin puolet noudattivat kehoitustani, loput viikkosiivoaja tappoi. Iltapäivällä tulee tuholaistorjunta, varasin heidät jo viikko sitten poistamaan herhiläispesän räystään alta, mutta samalla hoitunee ampaisvaivakin. Ja jos ei hoidu, testaan Heljän vinkkiä seuraavaksi. (laittamalla laakealla astialle tahmeaa makeaa juomaa, jonne ampiaiset takertuvat ja hukkuvat - saavat ainakin makean lopun).

Kuvan ampiaiset eivät liity tapaukseen laisinkaan. :)

jouluihmisiä - or not?

Taas on joulukuu. Hieman hämmentyneenä istuin selaamaan kalenteriani, ihmettelemään, mihin koko vuosi karkasi - se meni kuin hujauksessa. Aatu Armasta aloimme odottamaan tammikuussa, helmikuusta lähtien aloimme jännittämään raskauden kulkua. Nena Nuppusta odottaessa aika mateli, tällä kertaa aika karkasi käsistä. Kuka on lyhentänyt sekuntin vielä pienemmäksi? Tunnustakoon oitis!

Tavaratalot ja ostoskeskukset pursuavat joulukoristeita, minä liikun niissä ilman, että oikeasti huomaisin niitä, pujottelen ajatuksissani niiden ohi - mutta Nena huomaa ne varmasti - hihkuu innoissaan: "kato mami juna, kato mami polo (poro), kato mami uuuulos (ylös), hei, puussa on kuu (kuusessa on tähti)!, kato mami, kukki (pukki)...." ja niin edelleen pakottaen minutkin havahtumaan ajatuksistani ja ihastelemaan neidin seurana koristeita.

Nena on ehdottomasti jouluihmisiä, niitä, jotka piristyvät oitis nähdessää puna-kultakoristeisen puun, jouluvalot, tonttulakin, seimiasetelman - you name it, she likes it. Minä en ole jouluihminen - en edes pikkuisen. Olen viettänyt kolme viime joulua anoppilassa sopeutuen parhaani mukaan muiden traditioihin, koettaen saavuttaa edes pikkuisen joulumieltä itsellenikin, mutta joulu tulee ja menee...

Tänä vuonna vietämme ensimmäisen joulun yhdessä perheenä ja meidän pitäisi ostaa joulukuusi ja koristeet - saada edes pikkuisen kotia joulun näköiseksi, mutta emme ole vielä saaneet aikaiseksi. Loppuukohan kaupoista kuuset ennen kuin saamme ostettua kuusemme? Seimiasetelmakin on edelleen laatikossa ja varastossa - vitkuttelen sen rakentamisella, Nena viime vuonna hoiti (turhan) innokkaasti seimen jokaista ihmis- ja eläinhahmoa - ja seimi on posliininen, joten se ei hoitamista pahemmin kaipaa. Viikonloppuna seimi on kuitenkin varmaankin kasattava. Onhan jo toinen adventtisunnuntai tulossa!

Nena - pienin taivaan enkeleistä (joulukuvaelma vuodelta 2009)

Rento viikonloppu

Vietimme viikonlopun kotosalla, Nena ja mies kävivät sunnuntaina aamumessussa ja hedelmätorilla, mutta muuten vietimme aikaa rennosti kotiin rauhoittumalla ja vaihtoehtoisesti uima-altaassa riehumalla. Keittelimme mangomarmelaadia, koska mangopuu tuottaa edelleen n. 40 mangoa päivässä ja minua säälittää antaa niiden pilaantua - hamsterimaisesti joko soseutan niitä pakkaseen, keittelen marmelaadia tai sovellan vähän jokaista kakku- tai piirakkaohjetta mangolle sopivaksi - mangorahkaakin on tullut syötyä, mangomehusta puhumattakaan. Ja silti niitä ehtii pilaantua... Olen myös kantanut naapureille ja ystäville mangoja.


Viikonlopun aikana Nena oppi hyppäämään (kellukkeet käsivarsissaan) isänsä syliin uima-altaaseen, Aatu Armas kääntyi useaan otteeseen mahaltaan selälleen ja minä "järkytin" miestä ja Nenaa hyppäämällä Aatu Armaan päikkäreiden ajaksi vaatteet (ja silmälasit) päällä uima-altaaseen.

Kirje Joulupukille

Hyvä Joulupukki,

En ole läheskään varma, että uskon sinun olemassa oloosi, mutta kirjoitan sinulle - näin varmuuden vuoksi kuitenkin. Toivottavasti tämä seikka ei vähennä toiveitteni toteutusintoa, voithan ajatella sen niin, että saat mahdollisuuden todistaa olemassa olosi.

Ensimmäinen toiveeni tälle joululle olisi, ettei miehen työpaikalta soitettaisi hätätapauksia hoitamaan joulupyhien aikaan vaan saisimme viettää rauhallisen joulun kotona. Tämä joulu on ensimmäinen, jonka vietämme lasten kanssa omassa kodissamme. Olemme viettäneet yhden joulun kahdestaan (vuonna 06) täällä Brasiliassa, mutta muuten yhteiset joulumme olemme viettäneet anoppilassa. Toivoisin saavasi kasoittain joulumieltä ja -intoa, että jaksaisin rakentaa joulutunnelman myös tänne helteen ja auringon valloittamaan kotiimme. Jouluun kuuluu pimeys, lumi, pakkanen ja kynttilät - eikö totta? Älä kuitenkaan ymmärrä minua väärin, tämä ei tarkoita sitä, että toivoisin tänne Brasiliaan keskelle kesää pakkasta ja lunta... Joulumieli ja -into riittävät vallan hyvin tänä vuonna, joku toinen vuosi voisimme mennä Suomeen ihailemaan valkoista joulua.

Toivoisin myös koko perheelleni: omalle ydinperheelleni kuin myös laajemmalle, omalle ja poliittiselle suvulle, terveyttä ja hyvää mieltä koko seuraavaksi vuodeksi. Tiedän, että tämä toive voi olla hieman hankala toteuttaa ja tähän tunnetusti vaikuttaa myös ihmisten oma tahto, mutta voihan sitä edes toivoa... Voihan?

En tiedä kuuluuko lasten ruokahalu toimialaasi, mutta jos kuuluu, toivoisin kummallekin lapselleni tervettä ruokahalua. En todellakaan kaipaa käden vääntöä ruokailutilanteissa: "ei kulta, yksi lusikallinen ei ole tarpeeksi ruokaa, kyllä pitää syödä enemmän...". Olisi rentouttavaa voida antaa lapselle ruoka eteen, toivottaa hyvää ruokahalua ja myöhemmin saada suurin piirtein tyhjän lautasen takaisin ja kiitoksen ruuasta. Viimeisin kohta toteutuukin jo...

Olen kuullut, että olet parempi toteuttamaan hieman konkreettisempia toiveita, joten toivon vielä tähän loppuun Mega-Senan voittoa. Ehkä se on mielestäsi helpompi toteuttaa kuin aiemmat pyyntöni.

rakkain terveisin,
Ratón

pd. Muistathan vielä ystäväni Karkin taannoin lähettämän kirjeen, sen pitäisi olla tullut perille jo aika päiviä ennen postin normaalia jouluruuhkaa...

Kysymyksiä ja Vastauksia

Nappasin Heljän blogista mukaan seuraavan meemin, sen saa napata mukaansa kaikki halukkaat!

1. Miksi loit blogisi?
Olen aina pitänyt kirjoittamisesta, usein omat ajatukset saa paremmin "suoriksi" kirjoittamalla ne ylös ja lukemalla teksti uudelleen - ja näin ne myös tarvittaessa muistaa myöhemmin... Lisäksi oman blogini ilmestymisen voisi laskea Karkin blogin, Tiramisua Milanossa, syyksi.

2. Minkälaisia blogeja seuraat?
Aika monenlaisia, aloitin ulkosuomalaisten blogien seuraamisesta, mutta nykyisin mukana on myös esim. lapsiperheen arjesta kertovia blogeja ja käsityö- ja leivontablogeja.

3. Lempimeikkimerkkisi?
Riippuu tuotteesta, sanotaan vaikka Lâncome.

4. Lempivaatemerkkisi?
Vaikkapa Docker.

5. Välttämätön meikkituotteesi?
En tiedä lasketaanko aurinkorasva mukaan, mutta Naturan kasvoille tarkoitettu aurinkovoide on ehdoton. Varsinaisista meikeistä varmaan ripsiväri.

6. Lempivärisi?
Tällä hetkellä elän ensimmäistä kertaa violetti-vaaleanpunainen - omenanvihreä - kautta. Yleensä palaan aina sinisen erisävyihin.

7. Hajuvetesi?
Issey Miyake L'eau D'issey ja Ck Eternity Summer.

8. Lempielokuvasi?
Vaikea valinta. Se voi olla Tuulen Viemää tai sitten Mamma Mia, joka saa aina hyvälle tuulelle.

9. Missä maassa haluaisit vierailla ja miksi?
Italiassa. Olemme mieheni kanssa kumpikin aina halunneet matkustaa Roomaan.

10. Keksi viimeinen kysymys ja vastaa siihen itse?
Luetko blogeja silloin kun sinun pitäisi tehdä jotain muuta?
Kyllä, lähes joka päivä luen blogit ennen kuin työsähköpostin... mutta ehkä se on työajattoman freelancerin etuja?

"Älä ikke veli, tisko tässä"

Tänään nukutin Armaan (lempinimi) pinnasänkyyn ja kipaisin vessaan. Kuulin sinne asti pojan kutsuhuudot. Ehtiessäni makuuhuoneen ovelle kuulin jotain aivan uskomattoman suloista: Nena oli kipittänyt kiireellä pikkuveikkaa katsomaan ja koitti lohduttaa vauvaa naama pinnoihin kiinni painettuna: "älä ikke veli, tisko tässä, mikä sulle tuli?, no niin, mikä sulle tuli veikka? ei mitään hätää, tisko on tässä, äiti tulee kohta, ei mitään hätää, no niin, no niin". Ja ihmeen kaupalla pikkuveikka lopetti itkemisen ja jäi katselemaan isosiskonsa kasvoja. Kyyneleet silmissäni seisoin ovella ja katselin pikkuisiani, Nenasta - universumin keskuksesta - on kasvanut hetkessä taitava ja rakastava pikkuinen isosisko ja pikkuveikkakin on kasvanut tarpeeksi jäädäkseen kuuntelemaan järkipuhetta. Minun omat rakkaani.

Torkkupeitto vauvalle

Sain keskiviikkona viimein aikaiseksi leikata oikean kokoisen palan vilttikankaasta ja istua ompelukoneen ääreen hurauttelemaan päärmeitä ja lopuksi ompelemaan neuleen kiinni vilttiin. Siitä tuli juuri sellainen kuin olin mielessäni kuvitellut lankoja ostaessani.

Carpe diem

Pienet ikenet jauhavat hieman kiukkuisesti tuttia,
joka tipahtelee suusta vähän väliä.
Kulmat kurtistuvat ja silmiin ilmestyy vakava päättäväinen katse.
Tutin jauhaminen nopenee,
posket muuttuvat punaisiksi ja kurkusta kuuluu matala ärinä.

Hetken kuluttua kuuluu "paukuttelua ja rupsutusta".
Kasvot palaavat hetkeksi tyyniksi ja tutti tipahtaa suusta.
Silmät sulkeutuvat ja hengitys tasaantuu.

Sitten kulmat rypistyvät uudelleen tuimaan kurttuun,
ärinä purkautuu kurkusta ja silmät avautuvat sirrilleen
- "paukuttelu ja rupsutus" jatkuvat.

Hiljaisuuden laskeuduttua huoneeseen
lapsi avaa silmänsä ja kajauttaa ilmoille kutsuhuudon
- mahassa on aivan hervoton aukko, ihan varmasti on suuri,
kun ei miesmuistiin ole syönyt tipan tippaa,
eikä pikkuinen muista ollenkaan tankanneensa
mahansa täyteen juuri ennen nukahtamistaan vartti aiemmin.

Silmieni edessä oma pieni poikani,
suloinen vaativa ilme kasvoillaan
ja vaipassa lämpimät kakat.

Haluaisin tallentaa muistiini kaikki pienet hetket ihan normaalista arkipäivästä. Hassut ilmeet, tuimat äänet ja ennen kaikkea sen lämpöisen vauvantuoksun.

KotiAPUlaiset

En aio sen kummemmin perustella tai puollustella sitä, miksi meillä on sekä viikkosiivoaja että puutarhuri. Viikkosiivoaja käy kahdesti viikossa ja puutarhuri kerran. Viimeisen puolen vuoden aikana on käynyt kerta kerralta selvemmäksi, että kummankin aika meidän taloudessamme alkaa käydä vähiin. Viikkosiivoaja on alkanut hutiloimaan ja tekemään kerta toisensa jälkeen samat tyhmyydet - joista ystävällisesti huomautetaan uudelleen ja uudelleen. Puutarhurin tunnin ruokatauko venyy viikko toisensa perään - tänään hän koki tarpeelliseksi sulatella ruokaansa liki kahden tunnin ajan - lisäksi hän käyttää viimeisen työtuntinsa suihkussa käymiseen ja hiustensa kampaamiseen.

Suomalaisella on melkoinen kynnys ruveta valittamaan toisten laiskuudesta - varsinkin jos ei itse ole koko päivänä saanut aikaiseksi muuta kuin pukea ja ruokkia lapsensa - leikkiä heidän kanssaan ja siinä sivulla vilkaista, onko töitä odottamassa. Mutta eihän kukaan laske työksi sitä, että istuu hetken tai toisen tietokoneen ääressä?

Minua kuitenkin harmittaa uskomattomasti se, että maksamme käyvän palkan kummallekin siitä, että he tulevat saamaan minut pahalle tuulelle muutamaan kertaan viikossa. Tiedän, etten selviäisi tämän talon siivoamisesta, pyykkäyksistä ja silityksistä ilman apua - saati sitten puutarhan hoitamisesta, mutta silti. Minun on useampaan kertaan tehnyt mieli yksinkertaisesti iskeä kuin salama kirkkaalta taivaalta "ai, et siis aio tehdä sitä? No, anna minä teen, sinä voit mennä sinne suihkuun ja kotiisi ja olla tulematta takaisin!". Olen pyöritellyt mielessäni jo useampaa tapaa irtisanoa jompi kumpi tai vaikka kumpikin kerrallaan. Olen kuitenkin luvannut miehelleni sietää viikkosiivoajaa (miehelle siitä joka kerta valittamatta) siihen saakka, että löydämme minulle jonkun muun avuksi. Tiukkaa kuitenkin tekee.

Jos palkkaa apua kotiin, eikö siitä pitäisi todella olla enemmän apua kuin harmia?

----- edit -----

Ja kyllä, postausta kirjoittaessani olen ollut varsin huonolla tuulella siitä huolimatta, että lapset ovat yhtä aikaa nukkumassa päiväunia.

Pois paha nokkosrokko!

Nena esitteli minulle maanantaina ranteesta näppylöitä, tutkin niitä aikani ja totesin ne "varmaan ohimeneväksi" ja jatkoimme päivän touhuja. Eilen Nena esitteli näppylänsä uudelleen, nyt ne oli raavittu rikki ja niitä oli muutama enemmän. Rasvasin neidin käden bepanthenilla ja jatkoimme päivän touhuja.

Viime yönä olin juuri imettänyt Armaan ja saanut hänet nukahtamaan toisessa huoneessa, kun kuulin Nenan itkua. Menin katsomaan (koska miehellä on tosi rankka työviikko, päätin armahtaa hänet tällä kertaa ja hoitaa homman) ja Nena itki ja raapi kättään - ja rintaansa ja nilkkojaan ja reisiään ja selkäänsä.... Tutkin valon kanssa neidin läpikotaisin. Näppylöitä edelleen oli lähinnä vain ranteissa, mutta kaiketi tukala olo sai neidin raapimaan joka paikkaa. Yö oli hiostavan kuuma ja kaikki, jotka ovat ihottumasta kärsineet, tietävät kuinka tukalaksi nihkeä ilma saa kutinan... Rasvasin tytön bepanthenilla, pidin kädestä, keskustelin, että nyt on yö ja nyt nukutaan... ja sain seurata tuskaista pyörimistä liki kolme tuntia ennen kuin uni vei voiton. Monen monta kertaa typy oli jo liki nukahtanut, kun oli pakko havahtua raapimaan. Ja kun sain Nenan nukkumaan, olikin Armaan vuoro saada äidin huomio...

Aamulla soitin lastenlääkärille ja kuvailin ihottumaa - sain puhelinreseptin antihistamiineille ja kehoituksen antaa kolmen päivän ajan lääkettä, 48 tunnin sisällä ihottuman tulisi hävitä, tai sitten minun pitää viedä neiti näytille. Eli apteekkiin mars.

kuva täältä
Tämän lääkkeen tulisi parantaa ihottuma...

ps. Meille ihottuma on laatuaan ensimmäinen, eli kaikki ne, jotka taistelevat päivittäin lapsen atooppisen ihon, allergian tai ihottuman kanssa, saavat minulta kaiken sympatian.

Hyvä mieli pienestä asiasta

kuva täältä

Minulla on hyvä mieli, koen olevani tärkeä, vaikka vaivannäköni onkin ollut hyvin pientä - vain arjen pyörityksen ohella tehtyä.

Jo nenan aikana minulla oli liikaa maitoa, pumppailin sitä pakkaseen ja lopulta ihan vaan lavuaariin kaadettavaksi, en pystynyt pikkuisen vauvan kanssa ajamaan keskustaan ja takaisin luovuttamaan äidinmaitoa - koin sen sekä itselleni, että maidon omistajalle liian raskaaksi. Puoli tuntia helteellä suuntaansa on pitkä matka autoa inhoavan pikkuvauvan kanssa, sitä paitsi: perille päästyäni, minun olisi pitänyt imettää oma lapseni, en olisi voinut luovuttaa maitoa silloin. Nyt tilanne on toisin, kaupungin synnytyslaitoksen maitopankki on järjestänyt "kuriiritoiminnan", joka hakee maidon sopimuksen mukaan kotoa. Lasten omalääkäri antoi tarvittavan lisämotivaation maidon luovuttamiseen mainitsemalla, että äidinmaidosta on kova pula ja että siksi sitä annetaankin vain pienimmille keskosille. (Lasten omalääkäri päivystää kerran viikossa synnytyssairaalassa ja vastasyntyneiden teho-osastolla).

Eilen luovutin ensimmäisen satsin pakastettua äidinmaitoa. En ollut ehtinyt keräämään kovinkaan paljoa ja suoraan sanottuna minua hieman nolotti, että maitopankista ajavat meille saakka hakemaan pientä tippaa maitoa. Mainitsin asiasta myös maitopankin sairaanhoitajalle, joka heti totesi joka ikisen millilitran olevan heille uskomattoman arvokasta tavaraa. Keskustelumme lomassa hän myös totesi, että tällä hetkellä pienin pikkukeskonen syntyi raskausviikolla 29 ja painaa alle puoli kiloa - hän jaksaa syödä kerrallaan yhden millilitran. Kirjaimellisesti jokainen tippa on tärkeä!

Voi kuinka pienestä voi tulla iloiseksi! Annan mielelläni ylimääräisen maidon sitä tarvitseville, varsinkin kun maitopankki ei suuresta tarpeesta huolimatta painosta ollenkaan vaan antaa minun luovuttaa maitoa aivan omaa tahtiani, mahdollisuuksieni mukaan. Enkä edes koe tekeväni "päivän hyvää tekoa", annanhan pois vain sen, mitä emme itse tarvitse.

Voittaja-fiilikset

Selvisimme hengissä - ja vieläpä ihan hyvillä mielin - viime viikon kolmesta arkipäivästä, jotka vietimme kolmisin lasten kanssa. Mummi palasi Suomeen lokakuun viimeisenä sunnuntaina, mies oli pyhäinpäivän takia kotona maanantain ja tiistain, mutta keskiviikosta lähtien meille koitti "se oikea" arki. Miehen työpäivät venyvät useimmiten pitkiksi ja yli 12 tunnin työpäivä on ennemminkin sääntö kuin poikkeus. Olemme nenan kanssa jo tottuneet täysin tähän rytmiin, viikolla nena viettää aikansa lähinnä minun seurassani ja viikonloppuisin ottaa isästään kaiken irti, mutta jännitin hieman vauvan rytmien sekoittavan päiväämme ja nenan rutiinien horjuvan liikaa.

Kevät on alkanut ja kuuma aurinko estää ulkoilun klo 11-16 vauvan kanssa - nenan kanssa voisi ulkoilla kyllä, kunhan aurinkorasvaa on riittävästi. Olemmekin siis koittaneet leikkiä parhaamme mukaan takapihalla keinuen, pyöräillen ja piilosta leikkien - sinne asti ylttää itkuhälyttimen taajuuskin. Lapset tuntuivat tehneen salaliiton minua vastaan, yöllä, kun toinen nukkui, toinen kukkui ja taas vuorot vaihtuivat - nyt salaliitto ilmeisesti on ohi ja yöt menevät paremmin ja jopa päivällä vauvan yhdet päiväunet osuvat yksiin nenan unien kanssa - minä saan hetken rauhallista aikaa, jolloin voi vaikka tiskata päivän astiat, käydä suihkussa tai syödä ruokansa lämpimänä ja ennen kaikkea - nukkua pikkuiset päikkärit.

Hetkellisiä hermoromahduksen partaalle vieviä tilanteita sattuu ainakin yksi jokaiseen päivään: vauva haluaa syödä juuri silloin, kun nenan pitäisi syödä tai neiti satuttaa itsensä ja tarvitsisi syliä hetkeksi, mutta kaikista näistä on selvitty kunnialla. Nena on osoittanut hienoa kykyä neuvotteluun ja onkin monta kertaa tyytynyt sylin tilalla kainaloon/halaukseen ja sanallinen palaute - positiivinen ja negatiivinen - ovat toimineet uskomattoman hyvin.

Isosisko on edelleen varsin hellä pikkuveikan kanssa, lohduttaa toista sanoen "no niin, no niin, juu, juu, kaakki huvin (kaikki on hyvin), no niin, äitin kuuta, juu, juu". Se on uskomattoman hellyttävää kuunneltavaa, itsekin niin pieni ja silti kokee olevansa iso isosisko, joka lohduttaa pikkuveikkaa.

Summa summarum: selvisimme kolmisin voittajina, jopa kaupassa käymisestä ja rokotuskäynneistä huolimatta. Olen ylpeä meistä. ;)

ps. Tiedän, että tähän moni voi todeta "big deal..." ja monen arjen selviytymiset vaativat suurempia ponnisteluja kuin minun arkeni, mutta... :)

ystäväviesti

Rouva Hoo haastoi minut tähän ystävyyskapula-meemiin :), lisäksi haastaa saa 10 muuta bloggaajaa, mutta kaiketi kaikki muut paitsi Mamãe ovat haasteen jo saaneet, joten haastan mamãen ja kaikki muut jotka eivät ole haastetta saaneet vielä.


1. Mitä vastasit pienenä kysymykseen « Mikä sinusta tulee isona?
Aivan pienenä halusin olla Tintti Wegelius, myöhemmin sairaanhoitaja.

2. Mitkä olivat sarjakuvien/piirrettyjen lemppareitasi?
Tohtori Sykerö sekä Jaki ja Nuka. Sarjakuvista tykkäsin eniten Aku Ankasta ja Asterixistä.

3. Lempileikkejäsi?
Kaikkein eniten rakastin leikkiä mielikuvitusleikkejä: serkusten kesken leikitty "Musta pässi" oli aivan ihanaa sekä parhaan kaverin kanssa leikitty "ikuista, samaa ja salaista". "Ikuista, samaa ja Salaista" on edelleen suuri salaisuus, sen sisältöä ei ole kenellekään kerrottu.

5. Mistä urheilusta pidit/harrastit?
Pienempänä ihan mistä vain - vanhempana koripallosta.

6. Ensimmäinen musiikki-idolisi ?
Samuelssons (etkö tiedä ketkä? älä huoli, ei tuntenut edes wikipedia :D )

4. Parhaat synttärisi ja miksi?
Kaikki isoisän saaressa vietetyt synttärit, jolloin juhlistettiin yhteisesti isoisää, serkkua ja minua. Välillä kakun päällä piti kannatella pesuvatia ettei sade pese kermavaahtoa pois... mutta hauskaa oli! (ei siis mahduttu koko sakki yhtä aikaa tuvan pöydän ympärille, ulkona oli kakku leikattava :D ).

7. Paras joululahjasi/ muu lahja, jonka olet saanut?
Isoisoisoäitini vihki- ja kihlasormuksesta valetun sinettisormuksen, joka on kulkenut suvussa - kyseinen isoisoisoäiti oli kaimani, joten pappa halusi sen minulle antaa.

8. Mitä olisit halunnut elämässäsi tehdä, jota et vielä ole tehnyt?
Käydä Roomassa myöhästyneellä häämatkalla.

Nenan muskariesitys

Nena käy kerran viikossa läheisessä taide- ja tanssiakatemiassa musiikin - ja taiteen aloituskerhossa. Nena aloitti kerhon ollessan hieman reilun vuoden ikäinen. Tuttavallisesti kerhoa kutsumme suomalaisittain muskariksi, vaikka se taitaa olla hieman enemmän ja tähtäimessä ohjaajilla on tanssin, musiikin ja taiteen aktiiviharrastajat tulevaisuudessa. Nena rakastaa muskariaan ja muskaritätiään, Simonea, tuttavallisesti Momoni.

Reilu viikko sitten 1-6 vuotiaat muskarilaiset esiintyivät matineessa taidehistoria teemanaan. Nenan ryhmä 1-3 vuotiaat esittivät harlekiinejä, jotka temppuilivat "keskiaikaisessa hovissa" tehden huikeita akrobaattisuorituksia kuten narulla kävely, patjalla pyöriminen, narun hyppääminen, pullon kanssa tasapainottelu, hulahulan pyörittäminen kädessä ja niin edelleen. Nenan ryhmän lapsiin loppujen lopuksi iski ramppikuume ja ainoastaan nena ja yksi poika esiintyivät vahvistuksenaan yksi neljävuotias tyttö. Nena oli ehdottomasti tästä ryhmästä pienin (ja äidin, mummin ja isänsä mielestä suloisin). Myös yleisö taputti nenalle raikuvasti jokaisen tempun jälkeen, koska hän todella näytti uskomattoman pieneltä ja innostuneelta lavalla. Vanhempien sydän meinasi suorastaan haljeta ylpeydestä!



ps. Emme uskoneet miehen kanssa, että nena suostuu esiintymään, vaan olimme asennoituneet siihen, että neiti tarrautuu meihin kiinni ja katselemme yhdessä koko esiintymisen, mutta yllätys oli suuri - saimme myös taide- ja tanssiakatemian johtajalta (ja myös nenan omalta ohjaajalta) paljon positiivistä palautetta ja hän sanoi uskovansa, että nenasta tulee vielä yksi akatemian tähtösistä, niin innokasta oli tytön esiintyminen. :) Ja äiti ja isä totta kai uskovat tyttärensä suureen lahjakkuuteen... :D mutta näinhän sen kuuluukin olla, vai mitä? Emmekö me kaikki ansaitse sen, että tässä kovassa maailmassa on ainakin yksi ihminen, joka uskoo juuri sinun olevan täydellinen, hyvä ja ihana? Yleensä tämä henkilö on oma äitisi... :)

Napattu meemi

Nappasin tämän meemin Rouva Hoolta....

Silmien väri: Vihertävät
Hiusten väri: Tumman vaalea
Oikeakätinen vai vasenkätinen: Oikeakätinen - olin kaiketi muokkaantumassa pienenä vasenkätiseksi, mutta erään leikkauksen jälkeen valitsinkin oikean käden.
Horoskooppimerkki: Rapu
Jokin huono ominaisuus: äkkipikaisuus
Jokin hyvä ominaisuus: kärsivällisyys (eikös olekin ristiriitaista :D)

SUOSIKKEJA

Väri: sininen kaiketi, vaikka tällä hetkellä nautinkin vaaleanpunaisen ja omenanvihreän yhdistelystä.
Karkki: Salmiakki
Juhlapyhä: mikä tahansa arkipäivälle osuva :D
Ruoka: tomaatinen lihapata (painekattilalla valmistettuna)
Bändi: Chayanne (tai siis oikeasti kyseessä on artisti/laulaja, mutta hällä väliä)
Viikonpäivä: Lauantai

OLINPAIKASTA JA MUUSTA

Mitä ikkunastani näkyy: Jos katson oikealla olevaan ikkunaan: keltainen muuri. Jos katson edessäni olevaan ikkunaan: omaa pihaa ja vastapäätä olevaa luonnon tilassa olevaa puistoa. Ja jos katson vasemmalle: omaa pihaa ja uima-allas. (Meillä on PALJON ikkunoita).
Musiikki, jota soitan jatkuvasti: Suomenkieliset lastenlaulut
Mitä päälläni on juuri nyt: äitin tekemä rimpsuhame ja beige t-paita.

OLENKO KOSKAAN...

...suudellut ventovierasta ihmistä? suulle en, poskelle monen monta kertaa.
...rikkonut lakia? Varmasti
...ollut televisiossa? Olen
...varastanut kaupasta? En tahallani, vahingossa "varastimme" lasten hammasharjan, joka oli tiukasti lapsen kädessä kassan ohi - ei palattu mökiltä maksamaan (matkaa 40km).
...toteuttanut unelman? Olen monta
...satuttanut jotakuta? eiköhän jokainen meistä joskus :/

JUURI NYT

Mieliala: Väsynyt ja saamaton
Aika: 17:15 (28/10/2010)
Huulipuna: juuri nyt ei ole - eikä eilen, eikä... :D mutta monen monta niitä löytyisi
Suunnitelma: Nukkua ensiyönä.

Vauva-arkea

Me olemme aloittaneet nelihenkisen perheen (tosin vielä mummivahvistuksella) arjen elämisen; haasteita riittää, mutta onneksi niitä naurun ja onnen hetkiäkin on tiuhassa. Nena, yllätykseksemme, ei ole minusta ollenkaan mustasukkainen, häntä ei häiritse imettäminen, ei vauvan hoito eikä muukaan, mutta isästään neiti on kovinkin mustasukkainen. Vielä ennen synnytystä tuskailimme miehen kanssa, koska nena ei kelpuuttanut häntä nukuttajaksi, nyt neiti useimmiten valitsee nukuttajakseen juuri isänsä. Muutenkin typy on täysi isäntyttö nykyisin ja he pyrkivät tekemään joka päivä jotain kivaa isä-tytär tekemistä, toisinaan käyvät tramppoliinilla hyppimässä leikkipuistossa, toisinaan menevät ostarin pallomereen ja useimmiten iltasella miehen pitkä työpäivän päätteeksi riehuvat hippaa ja tekevät temppuja pitkin kotia.

Vauva Armas on osoittanut olevansa rauhallisempi tyyppi kuin siskonsa aikoinaan, mutta osaa kyllä vaatia oman osansa huomiosta ja sylistä. Ennen kaikkea nuorukainen on selkeästi syömämiehiä ja aina, jopa viiden minuutin torkuilta herättyään, hänen mielestään "koko päivä häntä on kuivin suin pidetty" ja imuttelemaan pitäisi päästä heti.

Kuten aina lasten kanssa, arki on edennyt vaihtelevasti: ensin nukuin kolmen yön aikana yhteensä 9 tuntia ja sitten sainkin nauttia ruhtinaallisista 7 tunnin unista yhtenä yönä. Usein tuntuu, että varsinkin öiseen aikaan lapset ovat solmineet minua vastaan salaliiton: kun yksi nukkuu tyytyväisenä, toinen herää ja vuorot vaihtuvat... ja aamu valkenee.

Pienet varpaat ovat aivan vastustamattomia...

Urhoollinen pieni isosisko

Synnytyksen ollessa takana - ja myös niiden kahden ainoan yön, jotka nenan on täytynyt nukkua ilman äitiä - on hyvä kerrata myös urhean pienen isosiskon "puoli tarinasta".

Nena jäi perjantaina nukkumaan, kun me lähdimme sairaalaan katsastamaan tilannetta. Nenalle oli kyllä kerrottu edellisenä iltana, että voi olla, että äiti ja isi käy hakemassa vauvan kotiin ja että äitillä menee siellä aikaa... Mutta koska äiti ei ole koskaan ollut illalla poissa kotoa - saati sitten yöllä - ei viesti selkeästi mennyt perille. Aamulla sängystään kömpi ylös hymyilevä pieni tyttö, joka ei pahemmin edes etsinyt äitiä ja isää - uskoi heti mummin selitykset. Iltapäivällä mies hakikin jo nenan ja mummin vauvaa katsomaan ja nena oli hyvin helpottunut, kun äiti olikin vielä olemassa. Nenaa selkeästi huoletti tippa ja kaikki sairaanhoitajat, jotka kävivät äidin kuntoa tarkastamassa. Nena itkua nieleskellen aina hoki "mamãe, mamãe..." kun sairaanhoitaja lähestyi äitiä. Pikkuveli herätti nenassa suurta ylpeyttä ja hellyyttä; hän kyseli äidiltään ja isältään kiinnostuneena "ele é seu?" (onko hän sinun?). Illalla kotiinlähtö sai kuitenkin itkuhanat auki - ja kuulin nenan itkun neljänteen kerrokseen suljetun ikkunan läpi, kun mies ja mummi kantoivat hänet sairaalan parkkipaikalle. Typy oli itkenyt koko 40 minuutin kotimatkan ja kotonakin vielä huomattuaan, että hänen tulisi mennä nukkumaan ilman äitiä. Mies onneksi oli psyykannyt itselleen suuren määrän kärsivällisyyttä ja lempeyttä ja sai tytön unten maille palatakseen itse nukkumaan sairaalaan.

Toisena aamuna nena oli herännyt yhtä hymyileväisenä, leikkinyt mummin ja hoitokoiran kanssa ja ollut hyvin ilahtunut kun isänsä tuli hakemaan sairaalaan vierailulle. Sairaalassa kuulin käytävältä tytön puheen pulputuksen ja hän oli reippas koko vierailun ajan. Minulle hän ei suuremmin huomiota suonut - olinhan minä pettänyt hänen luottamuksensa "aina läsnäolevaan äitimyyttiin", mutta vauva sai paljon ihastuneita silityksiä ja päivittelyjä nenalta. Vauva kylvetettiin nenan läsnäollessa - ja parkui tietenkin suureen ääneen kovaa kohtaloaan. Nena istui sohvalla katsomassa vauvan kylvetystä kyyneleet silmissä ja hoki "älä ikke vauffa, älä ikke" - pientä oli pakko mennä halaamaan. Illalla kotiinlähtö sujui huomattavasti paremmin, nena jopa suostui antamaan minullekin halin ja hyvän yön suukon ennen lähtöään, mutta itkuhan siinä silti tuli heti oven lähellä, tosin tällä kertaa itku vaimeni jo ennen hissille ehtimistä ja unikin tuli kotona helpommin isin paitaa rutistaessa.

Sunnuntaina emme enää hakeneet nenaa ja mummia sairaalaan, minulle oli luvattu kotiuttaminen puolille päivin. Nena ja mummi leikkivät kotona kaikessa rauhassa. Kun saavuimme kotiin nena oli riemuissaan: itki ja nauroi yhtä aikaa ja komensi vanhempansa "direto a casa" (suoraan kotiin). Mummi kertoi nenan käyneen sinä päivänä monta kertaa kadun reunalla huutelemassa "auton lähtösuuntaan" "disculpa mami, disculpa papi, disculpa nené" (eli pyytänyt meiltä kaikilta erikseen anteeksi). Itkuhan siinä äidille tuli, kun ymmärsi, että pieni nena oli ajatellut, että olemme isänsä kanssa suuttuneet hänelle ja menneet muualle - ja kaiken lisäksi ottaneet vauvan hänen tilalleen ja kuinka urhoollisesti pienokaiseni koitti pyytää anteeksi meiltä, jotta palaisimme. Isänsäkin nieleskeli kyyneleitä kuullessaan asiasta. Koitimme selittää nenalle näitä elämän tosiasioita, kuinka äiti ja isä eivät koskaan tule kykenemään suuttumaan niin paljon, että hylkäisivät hänet - että se ei ole edes mahdollista.

Ajattelin, että nena olisi mustasukkainen vauvalle, mutta ainakin vielä, nena rakastaa yli kaiken pikkuveljeään, hellii varovaisesti ja nuuskuttaa vauvantuoksua varovaisesti rakastunut ilme kasvoillaan... Minä odottelen kaikessa rauhassa kuherruskuukauden loppumista ja mustasukkaisuuden astumista kuvioihin, en usko, että universumin keskipiste jakaa parrasvalot täysin kivuttomasti pikkuveikan kanssa.

Hän on täällä

Pieni poikamme näki päivänvalon perjantaina 1.10.10 klo 11:19, tai oikeammin pieni mies näki ensimmäisenä leikkaussalin kirkkaat kohdevalot, mutta päivänvaloon pääsimme varsin pian. Pikkuiseni syntyi suunnitellun sektion kautta ja syntyessään painoi 3395g ja pituutta hänellä oli 49,5cm. Hän parkui suuren ääneen ja rauhoittui vasta kuullessaan isänsä äänen, hän hapuili epämääräisesti käsillään minun poskeani ja tuhisi aavistuksen loukkaantuneena.

Heräämössä sain pikkumiehen nakuilemaan rinnalleni ja ehdimme tutustua kaikessa rauhassa toisiimme - ja nuori mies sai ruokaa. Isänsä odotteli meitä huoneessamme - hän olisi mielellään ollut jo meidän kanssamme, mutta heräämössä oli tungosta eikä tällä(kään) kertaa isät päässeet sinne mukaan.

Sairaalassa vietimme kaksi vuorokautta ja sitten pääsimme kotiin.

Pieni mies on äärimmäisen kiltti tapaus, keskittyy lähinnä vauvan velvollisuuksiin, eli syö, nukkuu ja kakkii.

ps. aiemmin pohtimani "rakastaako toista lasta yhtä paljon kuin esikoista?" -kysymykseen löysin jo vastauksen: määrällisesti ja laadullisesti rakastaa, rakkaus vaan on joka kerta hieman erilaista, jokaisella on oma paikkansa ja tilansa. Ei se rakkaus esikoiseen muutu toisen lapsen syntymän jälkeen, eikä toinen lapsi joudu tyytymään esikoiselta "ylijääviin rakkauden murusiin" vaan hänelle on ollut varattuna aivan oma paikka äidin sydämessä - ja aivan oma suuri rakkausvarasto.

Mummi on täällä!

Mummi saapui eilen illalla ja nena otti mummin vastaan avosylin. Suurta innostusta aiheutti mummin laukuista ilmestyneet pehmoleijona ja suuren suuri kasa vaatteita. Nena jaksoi jokaisen vaatteen katsoa läpi ja sanoa ihastuneena "vau" ja kertoa meille aikuisille mitä kuvia vaatteissa oli. Lisäksi kaikki rimpsut ja varsinkin vaaleanpunainen saivat lisäpontta ilmaisuun "vau" :). Eilen typy olikin illalla varsin kerrospukeutunut, koska päälle piti laittaa uusi hame, kaksi hattua, shortsit, uudet kengät ja verkkarit.

Eilisen jännitys purkautui yöllä kauhukohtauksen merkeissä. Onneksi typykkä rauhoittui puolisen tunnin kirkumisen jälkeen uudelleen nukkumaan. On todella raskasta koittaa rauhoitella lasta, joka "katsoo" silmät tyhjyyteen tuijottaen eteenpäin ja kirkuu: kutsuu äitiä ja isiä itkien, mutta ei tunnista meitä lähellään. Kauhukohtauksia meillä on ollut tasaisin väliajoin n. puolitoista vuotiaasta saakka, odotan kovasti milloin menee kokonaan ohi - ja toivon, että vauva säästyisi näiltä.

Tänä aamuna menimme synnärillä pyörähtämässä, päivystävä lääkäri tarkisti tilanteen, lähetti sydän- ja supistuskäyrille ja lopulta kehoitti palaamaan huomenna takaisin. Tänään synnytyssalit olivat varsin ruuhkaiset. Kiirehän meillä ei ole - minulla ei ainakaan.

Ajaessamme kotia kohti synnäriltä, soitin äidilleni kyselläkseni aamun kuulumisia. Lähdimme kotoa nenan nukkuessa ja pelkäsimme, että neiti oli saanut itsensä aivan hysteeriseksi äidin ja papin hävittyä salaa kotoa. Heti mummin vastattua puhelimeen tiesin, että kaikki oli mennyt hyvin. Nena oli herännyt ja itkeskellyt noin vartin ajan, jonka jälkeen oli kuunnellut mummin selityksen, että ainakin papi on tulossa heitä katsomaan myöhemmin, niistänyt nenänsä ja syönyt aamupalan. Meidän saapuessamme kotiin neiti oli ehtinyt jo piirtää, värittää, askarrella, leikkiä hoitokoiran kanssa sekä leikkiä piilosta mummin kanssa. Me saimme tervehdykseksi leveän virneen, halaukset ja sitten mummia ja vietiin jatkaamaan piiloleikkiä. Edelleen nena kiehnää mummin kyljessä ja haluaa mummin huomion itselleen.

Tämä päivä ainakin toimi simulaatioharjoituksena nenalle, mummille ja meille vanhemmille. Huomenna on varmasti kevyempi mieli lähteä, kun tietää, että nena rauhoittuu leikkimään tyytyväisenä mummin kanssa kotona.

Pieniä askeleita eteenpäin

Nena on itsenäistynyt pienin, mutta varmoin askelein. Lauantaista lähtien nukahtaminen sujuu itsekseen; huvittavaa, että tavoite oli, että neiti suostuisi isänsä nukutettavaksi ja reilun viikon sinnikkään treenin jälkeen isä jo kelpasi nukuttajaksi - ja isä keksi, ettei nukuttajaa tarvita. Neiti menee sänkyyn, hänen kanssaan luetaan iltarukous, hän juo iltamaidon ja saa tutin, jonka jälkeen poistumme hiljaa huoneesta. Typy ei (toistaiseksi) ole koittanut kertaakaan nousta sängystä pois ja nukahtaminen sujuu reilussa viidessä minuutissa. Nena oli jo aloittanut omat "sänkytemppunsa" (nostan pään ylös, paukuttelen patjaa jaloillani ja keksin syitä itkuun) ja koska nyt ei ole yleisöä tempuille, ei niitä typyn mielestä kannata tehdä.

Eilen keskustelimme miehen kanssa typyn nukahdettua, kuinka hyvälle tämä tuntuukaan - nena ilmiselvästi on jo iso tyttö.

Eilen kävimme myös istukkavirtausdopplerissa. Vauva on kasvanut hyvin ja kaikki virtaukset olivat hyviä - vauva tietenkin teki kaikkensa hankaloittaakseen mittauksia heilumalla kuin heinämies. Ultraaja totesi vauvan pään olevan jo kiinnittynyt ja esitteli meille pienen lättänenän, joka oli jo puristuneena luuta vasten. Supistuksia tulee erityisesti illalla, mutta häviävät pois vajaan tunnin rytmikkään supistelun jälkeen - parempi näin, koska äitini tulee nenaa hoitamaan vasta huomenna. Vauvalla on napanuora kaulan ympärillä, mutta se ei huoleta, koska sektio kuitenkin on edessä.

Sain eilen lääkäriltä kopion sektiopäätöksestä ja käskyn marssia sen kanssa synnärille käymään torstaina tai perjantaina, jotta siellä tarkistaisivat kunnolla tilanteen ja päättäisivät tarkan päivämäärän. Maksimissaan ensi viikon lopussa vauva syntyy. Nyt siis on rv 38+4.

Öisiä hirviöitä

Toissa yönä jouduin yhden painajaiseni sisälle - tai painajaiseni tuli minun todellisuuteeni sisälle, miten vain.

Nena heräsi jostain syystä pirteänä klo 02 ja suostui viipymään sängyssään vain ja ainoastaan käteni seuranaan, joten roikuin ison mahani kanssa sängyn reunalla pidellen kättäni neidin ulottuvissa. Torkahdin hetkeksi ja heräsin makuuhuone täynnä valoa - nena oli käynyt laittamassa kattolamppuun valon. Valot pois, nena sänkyyn, käsi ojolleen. Klo 05 neiti nukahti vihdoinkin ja minä nousin vessaan (ah, ihanat loppuraskauden vessaramppaukset) ja takaisin sänkyyn pääsin klo 05:10. Autuaasti asettauduin rauhallisesti hengittävän mieheni viereen nukkumaan, vedin peittoa itseni päälle ja torkahdin - heräten 05:20 karmeaan tunteeseen, että joku/jokin kutittaa käsivarttani. Refleksin omaisesti nappasin kutittelijan käteeni, heitin sen patjalle ja singahdin ylös sängystä (tämän mahan kanssa suunnilleen olympiamitallin veroisella nopeudella). Sanoin ääneen: "alguien caminó en mi brazo" (joku käveli käsivarrellani), mieheni hyppäsi sängystä, sytytti kattovalot ja paikallisti mustan tuhatjalkaisen, joka raivoisasti kipitti kaikkine jalkapareineen sängyltämme lattialle turvaan. Prinssi Rohkeani jäädessä taistelemaan lohikäärmettä vastaan, minä riensin vessaan pesemään käteni desinfioivalla saippualla ja runsaalla vedellä. Kättäni kihelmöi ja kutitti - siinä näkyi pistojälki.

Mieheni tapettua ilkeän hirviön sekä hävitettyä sen "maalliset jäänteet" vessanpöntön kautta, seurailimme puolisen tuntia mahdollisten allergiareaktioiden ilmestymistä. Käsi turposi, nenä tukkoontui ja aivastelu alkoi - nappasin antihistamiinin, joka posti oireet hyvin pian. Palasimme nukkumaan (tutkittuamme ensin makuuhuoneen "suurennuslasin avulla").

Mieheni nukahti varsin pian uudelleen, nena ei edes herännyt "taistelun" aikana - minä valvoin. Valvoessani hymyilin itsekseni, katselin aamun haaleassa valossa mieheni kasvoja ja olin kiitollinen - kuinka moni mies heräisi valmiina "sotaan" syvästä unesta kuullessaan ötökkäkammoisen vaimon sanovan pimeässä, että joku käveli hänen käsivarrellaan? Myönnän itsekin, että olisin varmaan pimeässä tehnyt saman hälytyksen muurahaisestakin - sellaisesta minimaalisen kokoisestakin.

Aamulla totesin miehelle, että olisin varmasti sanonut samaa muurahaisestakin; mies hymyili ja totesi, että niin olen tehnyt aiemminkin (totta, en vain muistanut sitä kertaa), mutta hän myös totesi vakavana, että hänen mielestään silti mikä tahansa säikähdykseni ansaitsee nopean reaktion - ja toisinaan säikähtelen ihan aiheestakin. ;)


Kuva lainattu jostain netistä, minulla ei tosiaankaan ollut kameraa sängynvieressä (ja vaikka olikin ollut, en olisi sitä ajatellutkaan). Nämä mustat tuhatjalkaiset ovat vaarallisia vain meille ampiasillekin allergisille - onneksi kyseinen hirviö ei tainnut minua kunnolla pistää.

Plan B

Saimme miehen kanssa vihdoinkin eilen laadittua "plan B"-suunnitelman vauvan tulon varalle, jos vauva päättää kiirehtiä maailmaan ennen suunniteltua ajankohtaa... Soittelin vauvan tulevalle kummitädille, joka ilomielin lupautui nukkumaan kännykkä ja kotipuhelin päällä äitini saapumiseen saakka - hänen kotoaan ajaa parissa kymmenessä minuutissa meille ja n. 40 minuutissa synnytyssairaalalle, eli hän voi napata nenan luokseen joko täältä tai sieltä - tarpeen mukaan. Vauvan tuleva kummitäti on myös suomalainen ja nenallekin tuttu ja turvallinen aikuinen, joten nyt voi hieman huokaista. Ainakaan minun ei tarvitse yksin mennä sairaalaan vaan saan joka tapauksessa miehen mukaani.

ps. lisäksi tällä ystävällä on kaksi lapsirakasta koiraa, jotka taatusti harhauttavat nenan huomiota äidin ikävöimisestä...

Uusia "naapureita"

Kuiva kausi jatkuu edelleen, viimeisten neljän kuukauden aikana on tainnut sataa vain kerran ja sekin sadekuuro oli varsin vaatimaton. Läheinen lampi ja järvi ovat ennätysmatalia ja asuinalueemme muurin takana sijaitsevan maatilan sonnit ovat keksineet madaltuneen järven rannalta sopivan kahluukohdan, jota pitkin saapua vierailulle asuinalueellemme. Meidän kotiamme vastapäätä on luonnon tilassa oleva puistikko, jonka ruoho on säilynyt vihreänä lammen ja järveen vievän puron ansiosta. Sonnit ja mullikat ovat varsin onnellisia järjestelystä, samoin nena, mutta muiden mielestä neliraajaiset naapurimme saisivat palata takaisin omille laidunmailleen...

Tällä kertaa ruoho on vihreämpää aidan takana ;)

Liian tiivis symbioosi?

En ole koko raskauden aikana osannut pelätä synnytystä; itse asiassa en ole sitä pohtinut suuremmin, koska ajatukseni ovat aina pysähtyneet esikoiseeni ja hänen hoitoonsa synnytyksen aikana. Ns. kolmannessa maassa (eli ei kummankaan vanhemman kotimaassa) asuminen mahdollisesti hitsaa pienen perheen tiukemmin yhteen, mutta se myös aiheuttaa sen, ettei "normaalia" turvaverkostoa isovanhempineen, setineen ja tätineen ole saatavilla tarvittaessa. Lisäksi turvaverkoston puuttuminen aiheuttaa lapsen ja vanhempien välille pakollisen kiinteän symbioosin - erityisesti sen 24/7 lapsen kanssa aikaa viettävän vanhemman ja lapsen välille. Tyttäreni on kahden elinvuotensa aikana ollut pisimmillään 5 tuntia minusta erossa - silloinkin hän oli isänsä hoidossa.

Ensimmäinen synnytykseen liittyvä ongelmani ratkesi, kun äitini tarjoutui tulemaan meille kuukaudeksi auttamaan sekä nenan että vauvan hoidossa: minulla on siis luotettava henkilö, jolle jättää tyttäreni synnytyksen ajaksi. Tulemme tälläkin kertaa olemaan perhehuoneissa, joissa ei vierailuaikoja ole, vaan lähisuku (myös yli 2vuotiaat sisarukset) saavat viettää koko päiväajan siellä. Tyttäreni voi siis tulla äitini kanssa meitä katsomaan heti synnytyksen jälkeen.

Toinen ongelma on tytön nukahtaminen ilman minua. Aivan muutamaa poikkeusta lukuunottamatta, nena ei ole mennyt nukkumaan ilman minua - ja aina olen ollut kotona nukkumaanmenoaikaan. Havahduimme tähän tosi asiaan vasta viikko sitten: jonkun muunkin pitää kelvata nukuttajaksi! Mieheni on kärsivällisesti harjoittanut typykkää uuteen nukahtamisrutiiniin - minun häilyessä turvaverkkona taustalla. Ensimmäinen yritys päättyi hysteeriseen itkuun ja suureen paniikkioksennukseen. Kolmannella kerralla nukahtaminen onnistui jo ilman äidin läsnäoloa samassa huoneessa... Aikaa meillä vielä varmaankin ainakin kuun loppuun - ehkä tämä vielä tästä!

Kolmas ongelma: miten äiti selviää 48h ilman nenaa? Olen synnytyksen lähestyessä havainnut tiiviin symbioosin tunteen olevan molemmin puolista, en osaa kuvitella viettäväni kahta yötä poissa kotoa ilman tytärtäni. Yön pimeinä tunteina olen jopa suunnitellut puolivakavissani tyttäreni piilottamista peittoni alle sairaalassa tai karkaamista tyttäreni kanssa kotiin - mieshän voisi hoidella vauvaa sairaalassa?

Tiedän, että selviämme kahden vuorokauden erosta hengissä. Tiedän, että nena tulee takertumaan isäänsä turvaa saadakseen, jos minä en ole paikalla. Tiedän, ettei parin vuorokauden ero aiheuta elinikäisiä traumoja kummallekaan meistä.

Voi, miksi asioiden tietäminen on niin paljon helpompaa, kuin niiden uskominen?

Voiko aamu enää ihanammin alkaa?

Tänä aamuna heräsin kuuden tienoilla hiippailemaan vessaan. Palasin laiskasti takaisin sänkyyn, asettauduin mukavasti ja päätin koittaa nukkua herätyskellon piippaukseen saakka - tai siihen, että nena herää. Havahduin ja sammutin herätyskellosta ensimmäisen herätyksen (vasta toinen, puoli tuntia myöhäisempi on "vakava" herätys) ja suljin vielä silmäni nukahtaen uudelleen.

Uneni läpi tunsin helliä siveltelyjä poskillani, raoitin silmiäni varovaisesti ja näin pienen tyttäreni kasvojeni edessä. Suljin silmäni uudelleen - halusin nähdä, mitä hän tekee, jos en herää sivelyyn. Seuraavaksi sain suuren märän pusun suoraan suulleni. Avasin silmäni, tyttäreni tirskui silmät sirrillään ja kurkki ylitseni nukkuvaa isäänsä, asetteli sormen huulilleen ja sihisi "papi nukkuu". Autoin pikkuista kiipeämään sänkyymme, jossa hän mylläsi suoraan ylitseni ja asettautui "koko maailman omistajan"-elkein peiton alle väliimme. Hän veti isänsä käden halaamaan itseään, taputteli tyynyäni ja sanoi "äiti pää tänne, pooofoovoo (por favor)" ja sulki silmänsä huulillaan onnellinen hymy. Katselimme mieheni kanssa toisiamme tyttäremme ylitse, hymyilimme raukeasti ja annoimme minuuttien lipua hiljalleen ohi.

Kuuntelin lintujen iloista sirkutusta, katselin aamuauringon säteiden valaisemaan huonetta ja mietin hiljaa itsekseni: voisiko aamu enää ihanammin alkaa?

Kun mies sairastaa...

Mieheni on uskomattoman vahva ihminen, hän jaksaa uurtaa läpi vaikeuksien ja kannattelee hartioillaan usein koko perheensä ongelmia - meidän perheen satunnaisten vaikeuksien lisäksi. Esimerkiksi anoppini saattaa soittaa meille ja kertoa, että hänellä on huono olo, särkee joka paikkaan ja verenpaineet ovat kohollaan. Ja sitten mieheni huolissaan soittelee sisaruksilleen (joista osa asuu jopa samassa rakennuksessa anopin kanssa), että jonkun tulee viedä äiti nyt lääkäriin. Varmasti raskasta - olla kaukana, ei voida itse auttaa ja silti tietää jokaisesta vastoinkäymisestä - ja silti hän jaksaa valittamatta tehdä kaikkensa ratkaistakseen perheensä vastoinkäymiset.

Mieheni omaa myös harvinaisen korkean kipukynnyksen - mieheksi - eikä yleensä aivan pienistä kivuista valita, mene lääkäriin tai suostu ottamaan särkylääkettä. Maanantain aamuyöllä mieheni herätti minut suunnattoman tuskainen ilme kasvoillaan ja sanoi, että hänen kylkeensä sattuu kovasti. Valvoin mieheni seurana kivun ohi menoon saakka, pohdimme yhdessä, olisiko se umpisuolentulehdus, munuaiskiviä, sappikiviä? Kun kipu meni ohitse jatkoimme nukkumista. Aamulla heräsin tyhjässä sängyssä - mieheni kärvisteli kivun kourissa keittiössä. Ehdotin päivystykseen lähtemistä ja sain heti myöntävän vastauksen - huoli valtasi mieleni entistä suurempana: nyt on tosi kyseessä.

Ajoin sairaalaan, menimme ilmoittautumaan ja vain 10 minuutin odotuksen jälkeen mieheni pääsi sisään. Odottelimme nenan kanssa ulkona, ensin tutkimuksia, verikokeita, virtsakokeita, röntgenkuvia, ultrausta. Syytä kipuun ei voitu paikallistaa, mutta ei myöskään voitu selkeästi osoittaa ettei kyseessä olisi tulehtumaan alkanut umpisuoli tai munuaiskivet. Mieheni joutui tippaan saadakseen lääkityksen ja pääsimme lähtemään kotiin. Lääkäri vielä tiukkaan kehoitti palaamaan oitis takaisin sairaalaan jos kipu palaa yhtä rankkana takaisin.

Kipu on hiljalleen laimentunut. Edelleen sattuu silloin tällöin, mutta vaimeampana kuin ennen. Pohdimme yhdessä munuaiskivien mahdollisuutta ja olen valmistanut miehelleni vahvaa flor de jamaica-teetä - aivan kaiken varalta.

Eilen illalla luin viime vuotista "meidän perhe"-lehteä, jossa oli artikkeli nuorena leskeksi jääneestä naisesta. Hänellä oli 3- ja 2-vuotiaat lapset sekä 4 kuukautta vanha vauva. Hänen miehensä menehtyi rutiinileikkauksessa sairaalassa. Luin artikkelia ja itkin. En voinut olla ajattelematta, että umpisuolentulehduksen leikkaaminenkin on rutiinileikkaus. Ja itkin. Mieheni huolestui ja meinasi takavarikoida lehteni, mutta uskoi lopulta, että minun on saatava lukea artikkeli loppuun ja tiedettävä, että he selvisivät elämässä eteenpäin.

Ennen artikkelin lukemista, en ollut ymmärtänyt itsekään, kuinka olin säikähtänyt mieheni kummallista ja vahvaa kipuilemista - mutta totta kai raskaushormooneilla on osansa tässäkin tarinassa.

Kun naiset vihjailee "selkeästi" - miehet todennäköisesti eivät ymmärrä ollenkaan...

Lauantai-iltana kerroin miehelleni, että eräs yhteinen ystävämme - nainen - on juuri eronnut. Useampi yhteinen ystävämme seurusteluaikanamme koki asiakseen kertoa, että mieheni oli jossain vaiheessa ollut varsin kiinnostunut tästä naisesta. En kokenut koskaan asiaa uhkaavaksi, koska "si no fue mi año, no me hace daño" (eli suurin piirtein: mikä ei tapahtunut minun vuotenani, ei satuta minua) ja siinä keskustellessamme kysyin mieheltäni missä vaiheessa hän oli kyseisestä naisesta ollut kiinnostunut. Mies katsoi hämmästyneenä minua ja sanoi, ettei oikeastaan koskaan, nainen oli kaveri kavereiden joukossa - sillä erotuksella, että hän oli siinä vaiheessa kaveriporukan ainoa sinkkunainen, jonka tanssittaminen luonnollisesti lankesi porukan sinkkumiehille. Uskon kyllä miestä, koska he olisivat ehkä kummallisin pariskunta, minkä voin kuvitella.

Jatkoimme kuitenkin vuosien 2000-2002 ruotimista. Silloin me liikuimme paljon yhdessä - olimme myös kaveriporukan harvoja sinkkuja ja jotenkin luonnollinen pari. Viihdyin hyvin mieheni kainalossa ja mies veti minut hyvin nopeasti lähelleen - emme kuitenkaan koskaan keskustelleet aiheesta tai ylittäneet muutenkaan reilun ystävyyssuhteen rajoja. Kysyin samalla, mistä lähtien mies piti minusta "siinä mielessä" ja sain vastaukseksi huvittuneen hymyn kera "itseasiassa siitä lähtien kun tutustuimme". Hymyilytti - tietenkin - ja sanoin miehelle, niin minäkin sinusta, mutta senhän sinä tiesitkin. Seurasi pitkä hiljaisuus ja mies aidon äimistyneenä sanoi, ettei todellakaan ollut tiennyt asiaa. Hän ei ollut ilmaissut sanallisesti tunteitaan, koska oli odottanut selkeää "ei"-vastausta koko ajan. Nyt oli minun vuoroni hämmästyä, minä olin ollut täysin varma, että oma ihastukseni oli päivän selvää ja näkyi Kiinaan saakka. Itse asiassa muistan joskus harmistuneena todenneeni tästä yhteiselle ystävällemme - cupidollemme - joka oli samaa mieltä kanssani: olen varmasti lähettänyt niin selkeitä viestejä, että kyllä miehen pitäisi olla idiootti ellei huomaisi asiaa... Ja ei, ei mies ole idiootti, hän on mies. Mieheni totesi, että naiset ei taida koskaan oppia sitä seikkaa, että jos miehelle ei suoraan sanota tai osoiteta tunteita, mies todennäköisesti ei niitä tajua.

Opimme kumpikin paljon uutta yhteisestä tarinastamme lauantai-illan aikana. Minä vihdoinkin ymmärsin miksi mies ei ollut sanonut mitään suoraan ja mies oli erittäin imarreltu, koska ymmärsi, että myös minä olin ollut kiinnostunut hänestä alusta alkaen.

Nenan nukahdettua siirryimme riippukeinuihin pihakatokseemme ja katselimme toisiamme hiljaisuuden vallitessa. Aloimme puhumaan yhtä aikaa, olimme ajatelleetkin samoja asioita - kuinka paljosta saa olla kiitollinen, että vaikka soudimme ja huopasimme, annoimme virheellisiä vihjeitä ja jouduimme jopa tuhansien kilometrien välimatkan erottamiksi kolmeksi vuodeksi, saimme silti toisemme - onneksi.



En olisi itsekään uskonut, jos joku olisi sanonut minulle kuusi vuotta sitten, että tänään, 1.9.2010, on kolmas hääpäivämme.

Elämä voittaa - mahdollisesti

Nena sairasti onneksi vain 24h ajan tehokasta express-tautia, tuntuu, että virus koitti saada kaiken mahdollisen aikaiseksi lyhyemmässä ajassa, mutta onneksi se on jo takana. Jouduimme tosin yön aikana käymään ensiavussa hakemassa lapselle lääkettä kankkuun, kun kuume nousi korkealle, nestekään ei pysynyt sisällä ja siispä kuumelääkekään ei pysynyt mahassa... Neiti oli jo lauantaina täysin toipunut ja reipas uhmaikäinen, joka olisi halunnut leikkiä koko ajan jääkylmällä vedellä. Suihkussa yhtään kylmempi vesi saa aikaan oitis "kylmästä värisevän" hennon pyynnön: "kymmää vettä äiti, anna kuumaa", mutta puutarhaletkun jäisen hyytävä vesi on nenasta silti aivan ihanaa... Tosin jälkeen päin kylmä pieni käsi hakeutuu äidin käteen ja hampaiden kalinan seasta kuuluu "anna äiti kuumaa vettä, mennään nuikkuun".

Viikonlopun aikana minäkin koitin ladata akkujani, lapsen sairastelu vie kummasti voimia - myös minulta, vaikka nena onkin harvinaisen vähän sairastellut. Koitin nukkua jokaisten päiväunien aikana edes hetken ja muutenkin vietimme varsin leppoisan kotiviikonlopun, jonka aikana nena uhmasi minkä ehti, mutta onneksi uhmaamisen välissä ehti leikkimään kivasti ;).

Nyt, maanantaiaamuna, seuraan vatsani tuntemuksia: kiertämistä, vääntämistä, ellotusta... Ei kai se virus nyt minulle tullut? Kurkku on karhea ja nenä tukkoinen - nenan tutkinut lääkäri totesikin, että tytöllä on kaikesta huolimatta todella hyvä vastustuskyky, koska tämä virusepidemia on aiheuttanut lähes kaikille mahataudin lisäksi flunssaa. JOS sen viruksen saan, toivottavasti se on edes se nenan jo sairastama... Mieluummin itse on kipeä kuin että lapsi on kipeä.

Muskaria ja vatsatautia

Eilen oli nenalla muskari- ja askartelukerho. Kerhossa kaikki sujui hämmentävän hienosti ja nena askarteli innokkaasti saaden yllättävän hienoa jälkeä aikaiseksi ja musiikkiosuuden aikana soitti, lauloi ja tanssi melkein ohjeiden mukaisesti. Kiukkukohtauksiakaan ei saanut kuin muutaman kerran, kun liian kiva soitin piti palauttaa takaisin hyllyyn... Oletettavasti siltä reissulta me kuitenkin saimme saalistettua vatsataudin...

Nena aloitti oksentamisen aamulla jo ennen aamiaista. Kuvittelin sen silloin olevan vaan kurkussa olleen liman "sylkemistä". Seuraavaksi ulos tuli aamupala, sitten päiväruuaksi syöty sosekeitto. Puolikas mandariinia pysyi sisällä, samaten pari hörppyä vettä ja nyt ennen päiväunia juotu desi vedellä lantrattua maitoa. Nenaa on vaikea saada juomaan muuta kuin maitoa ja koska maidon sanotaan olevan pahaksi vatsataudin aikana, lantrasin sitä edes vedellä, jospa se auttaisi asiaa.

Myös minä tunnen kiusallisesti vatsaani vellovan. Sairastin viimeksikin nenan kanssa yhdessä rotaviruksen toukokuun alussa - nena tosin rankempana kuin minä. Toivottavasti kyseessä olisi joku 24h express-tauti eikä yhtään pidempi versio.

Beautiful Blogger

Tänään aamulla mietin blogia ja "haravoin" ajatuksiani kasaan, teki kovasti mieli kirjoittaa, mutta ajatukset eivät yksinkertaisesti halunneet asettua järjestykseen. Ajattelin, että joku "tekosyy" täytyy kyllä keksiä... ja sitten aamuisella blogikierroksella löysin Karkin myöntämän tunnustuksen ja siihen liittyi tehtäväkin; kertoa seitsemän asiaa itsestään. Kiitos Karkki :).

7 asiaa minusta:

- Uskon vahvasti johdatukseen tai kohtaloon, miten vain sitä haluaa kutsua, koska miten muuten voi selittää sen, että löysin oman itseäni täydentävän puoliskoni toiselta puolelta maapalloa ja tiedän vahvasti, etten olisi näin tyyni ja tasaisen onnellinen kenenkään muun rinnalla?

- Ennen kuin tapasimme uudelleen mieheni kanssa tammikuun 2005 ensimmäisinä päivinä, olin päättänyt vakaasti hankkia lapsen vaikka yksin, ellen menisi naimisiin ennen kuin täytän 30. Nena syntyi pari päivää sen jälkeen kun täytin 31 vuotta.

- Olen aina haaveillut kolmesta lapsesta, mutta nyt, kun myös tämä vauva on "tuomittu" sektiolla syntymään, olen yht'äkkiä alkanutkin tuntea hienoista surumielisyyttä siitä, että minulta suljettiin raolleen jäänyt ovi, jonka taakse jää jopa itseltä kielletty hauras haave neljännestäkin lapsesta. Ja huom. odotan vasta toista lastani, enkä todellakaan tiedä, olisinko edes valmis neljän lapsen äidiksi.

- Olen suurimman osan ajasta ehdottomasti taivaanrannan maalari, joka haaveilee, haahuilee ja visualisoi "parempaa maailmaa", mutta sitten, jos saan tarvittavan kipinän toimia, saan pelottavan paljon tehokasta jälkeä aikaiseksi. Valitettavasti saan tuon kipinän vain noin kerran kuussa ;).

- Olen luvattoman hyvä pohjaan palaneiden kattiloiden pesijä. You know - harjoitus tekee mestarin. Tempaudun mukaan nenan leikkeihin, blogiteksteihin, facebookiin, lintujen lauluun, you name it, niin tehokkaasti, että unohdan lisätä keitinvettä tai sammuttaa hellan ajoissa. Juuri nyt minua odottaa tämän päiväinen peruna- ja porkkanakattila varsin synkän näköisenä keittiössä...

- En koskaan haaveillut ulkomailla asumisesta, mutta nyt minun on vaikea kuvitella elämääni Suomeen. Olen asunut ulkomailla elämästäni jo yli kolmasosan, vaikka edelleen miellän Suomen lähes ihanteelliseksi maaksi asua ja, ennen kaikkea, kasvattaa lapsia turvallisessa ympäristössä.

- Minulla on jonkin asteinen pakkomielle siivouksesta. En kestä tahroja tai likaa - pyyhin jääkaapin kerran viikossa puhtaaksi, vaihdan lakanat kerran viikossa, pyyhkeet kahdesti, en pysty nukkumaan hyvin, jos tiedän jättäneeni astioita tiskialtaaseen odottamaan... Tämä trauma on lähtöisin reilun vuoden pituisesta pätkästä, jonka asuin kimppakämpässä Ecuadorissa - sitä ennen olin ihan normaali :D. (En kuitenkaan pidä siivoamisesta tippaakaan, vain pyykinpeseminen on suosikkihommiani).

Ja nyt haluan jakaa tunnustuksen seitsemälle blogille:

Rouva Hoolle
Vera A.:lle
Maamaalle
Mamãelle
Perheenäidille
Elviralle
S:lle äippä kuntoon-blogiin

Kurkista meidän kaappeihin...

Vera A. ja Elvira kirjoittivat aiemmin tässä kuussa jääkaappiensa sisällöstä, Vera A. vielä esitteli myös astioitaan. Koska sain vihdoinkin soviteltua tietokoneen ja kamerani välillä vallinneen sotatilan, kävin nappaamassa muutaman kuvan keittiöstä: voitte siis halutessanne kurkistaa jääkaappiin, astiakaappiin ja hedelmäkoreihin.


Juureslaatikosta löytyy tässä vaiheessa viikkoa vain porkkana, tomaatti, kurkku, puolikas kesäkurpitsa, paprika ja perunoita, sekä valkoisessa rasiassa valkosipulia sekä sipuleita.

Seuraavalla hyllyllä on etikkapunajuuria, jotka tein juuri viime viikolla, luonnon jugurtin juuri lasipurkissa ja kolme pulloa valmista kaakaota.

Toisella hyllyllä on monen monta rahkapurkkia, sekä luumujugurttipurkki. Vihreän kakkukuvun alla on rahkapiirakan jämät.

Kolmannella hyllyllä on oliiveja ja raejuustoa, mango ja atemoia-hedelmä, jotain uskomattoman makeaa maidosta tehtyä levitettä, nenan laktobasilusmaitopurkit ja muutamaa laatua jugurttia.

Neljännellä hyllyllä on juusto, sulatejuustopurkkeja, leikkeleitä rasiassa ja mansikkarasia.

Ylälokerosta löytyy pari pakettia nakkeja, valmiiksi raastettua parmesaanijuustoa ja voita.


Jääkaapin ovesta alimmaiselta hyllyltä löytyy maitopurkki (sitä ei jääkaapista voi puuttua), kermapullo, guaranalla maustettua kivennäisvettä ja avattu pullo guarana antarctica-limsaa.

Toiselta hyllyltä löytyy hillosipulipurkki, Auran sinappia, majoneesi, palmito (salaatteja varten), ketsuppi, BBQ-kastike ja vinagrete-salaatinkastike.

Kananmunalokeroissa on kananmunia ;).

Seuraavalta hyllyltä löytyy pakolliset oluttölkit, rasiassa jalopeño-säilykettä ja punainen pussi, joka pilkottaa on Fazerin Eucalyptys-karkkipussi. Lisäksi takaa löytyy pikaliimapakkaus.

Ylimmäisellä hyllyllä on pari parmesaanipussia, muutama pieni annosketsuppi ja tuore hiivaa.


Astiani ovat tällä hetkellä niin käytännöllisiä ja tylsiä, etteivät ansaitse omaa postaustaan, vaan ujutan ne tähän samaan mukaan. Lähes kaikki astiat ovat valkoisia ja yksinkertaisia lukuunottamatta espressokuppeja, joissa on säväys romantiikkaa. Ylimmällä hyllyllä on arkiviinilasit ja pari olutlasia.

Hedelmäkorini ei välttämättä ole suomalaiselle kovinkaan eksoottinen ja suurinta osaa, ehkä kaikkia, näistäkin hedelmistä saa Suomesta.

Alimmaisessa korissa on papaija, pari persikkaa, luumua ja päärynää.

Toisessa korissa on mangoja, kiivejä ja omenoita.

Ylimmäisessä korissa on banaaneja, appelsiineja, maracuya, eli passiohedelmiä ja limesitruunoita.

Väsymystä ilmassa

Nena alkaa lyhentää päiväuniaan jälleen kerran ja nyt päiväunilta ilmestyykin noin tunnin nukkumisen jälkeen erittäin pirteä taapero. Aiemmin äitikin uskalsi asettautua nukkumaan torkut päiväunien ajaksi, mutta nyt tuntuu vakavasti siltä, että jos haluaa saada tehtyä myös sellaiset kotihommat tai työt tietokoneella, jotka pitää tehdä ilman puuhakasta apulaista, ei nukkumaan kannata uskaltautua. Tämä loppuraskauskin aiheuttaa tiettyä unisuutta, eikä katkonaiset yöunet lonkkasärkyjen takia ainakaan paranna tilannetta.

Eilen kävimme illan suussa hakemassa autoni huoltamolta miehen avustuksella, minä ja nena palasimme sieltä lähes suoraan kotiin rauhoittumaan iltatoimiin ja mies poistui "yhdelle" kaverimme baarin avajaisiin. Tarkoituksena oli, että mies ehtisi lukemaan iltasatua nenalle vielä ennen nenan nukkumaan menoa, toisin kuitenkin kävi ja noin kymmeneltä mies soitti tehtaalta ja kertoi joutuneensa palaamaan töihin erästä "ex tempore urgente"-asiaa hoitamaan - hänet oli hälytetty paikalle baarin avajaisista. Nena oli jo siinä vaiheessa nukkunut makoisasti reilun tunnin. Eräs väsynyt äiti jyrsi hieman iltapalaksi valmistamaansa ruokaa ja jäi odottelemaan miestä kotiin - saikin odotella kaikessa rauhassa klo 00:30 saakka.

En osaa mennä nukkumaan ennen kuin pieni perhe on turvallisesti kotona. Nuokuin sohvalla ja katsoin huonoa elokuvaa, jonka lopulta vaihdoin Kiti Kokkosen "Terveisin Karo"-kirjaan, jonka sain vähän aikaa sitten lainaan eräältä ystävältäni. Ehdin lukea kirjan puoleen väliin ennen kuin siirryin ikkunan viereen tuijottamaan hiljaista ja hämärää katua. Huoli alkoi vallata mielen, aiemmin katsotun huonon elokuvan öinen auto-onnettomuus palasi mieleen estelyistä huolimatta ja vastoin tapojani koitin soittaa mieheni kännykkään saadakseni varmistuksen, että kaikki on hyvin - minulle vastasi vain vastaaja. Huoli kasvoi, en osannut enää irroittaa silmiäni kadusta ja onneksi aika pian mies ajoikin pihaan.

Aamulla kuuden tunnin yöuni tuntui aivan liian vähäiseltä - suorastaan huonolta vitsiltä - mutta kummasti silti jaksoimme nenan kanssa puuhailla ja leikkiä päiväuniaikaan saakka. Päiväunille taisi tänään nukahtaa äiti ennen nenaa. Ja päiväunilta epäilemättä heräsi pirteämpänä pikkuinen taapero. Tänä iltana ohjelmassa on nenan kylpy, iltatoimet ja aikainen nukkumaan meneminen - myös äidillä, vaikka perjantai-illat perinteisesti ovatkin parisuhteelle pyhitettyjä, nyt taitaa olla pakko laittaa nukkuminen etusijalle.


ps. Tällä hetkellä kuulen oman sängyn kutsun kiusallisen selkeästi, nenaa moinen ei vielä neljään tuntiin voisi vähempää kiinnostaa.

ps.2. Kuvasta näkyy "se" päiväpeitto, josta kerroin tässä postauksessa.

Uusia hienoja taitoja

Tänä aamuna ripustin pyykkejä narulle, nena lykki kolmipyöräistä mopoaan jaloilla eteenpäin ja kuljetti minulle pyykkipoikia. Kun saimme pyykit narulle, totesin tytölle, että olisi helpompi liikkua, jos nostaisi jalat polkimille, samaan aikaan lajittelin pyykkejä seuraavaan koneelliseen. Selkäni takaa alkoi kuulua muovipyörien ratinaa kivetyksellä ja nenan hihkaisu "kato äiti! ya puedo! mami, kato!". Käännyin nopeasti katsomaan ja typykkä oli oikeassa: hän oppi polkemaan kolmipyöräisellään myös eteenpäin. Aiemmin neiti on osannut peruttaa taitavasti polkien, nyt siis suunta on myös eteenpäin. Nyt meillä - kuten varmaan arvaatte - liikutaan ulkona vain kolmipyöräisellä polkien. ;) Osaa typykkäkin olla pollea taidostaan - ja niin on äitikin.


------------ EDIT-----------------
Tänään opittiin myös avaamaan suljetut ovet. Tästä taidosta nena on huomattavasti enemmän innostunut kuin äitinsä, jonka mielestä oli äärimmäisen helppoa, kun kykeni estämään nukkejen kylpytuokiot vessanpöntössä niin helposti, kuin oven sulkemalla...