Yllätyksiä

Eilen oli erään ystävämme syntymäpäivä, hänen tuore vaimonsa suunnitteli yllätysjuhlinnan erääseen pizzeriaan kaupungissa. Hän soitteli kavereiden vaimoille ja tyttöystäville, ettei kukaan vahingossa lipsauttaisi synttärisankarille suunnitelmista. Minä sain tehtäväkseni udella mieheltä, pystyvätkö he synttärisankarin kanssa lähtemään töistä tiettyyn aikaan mennessä. Lähetin miehelle sähköpostia ja kyselin asiaa... Sain siihen pian vastauksen: "odotas, kyselen synttärisankarilta". Luin paniikinomaisesti oman sähköpostiviestini läpi: en ollut muistanut laittaa, että kyseessä oli yllätys! Naputtelin pikaisen vastauksen kertoen asian oikean laidan. Istuin koneella jännittyneenä ja odotin - ja odotin. Lopulta sain vastauksen, jossa mies sanoo, ettei ollut ehtinyt vielä jutella synttärisankarin kanssa. Huokaisin helpotuksesta: yllätys oli vielä turvattu!

Valmistelin nenaa illan pizzeriakäyntiin. Siirsin päiväunia pikkuisen myöhemmäksi ja annoin tytön nukkua haluamansa ajan. Päiväunilta kuitenkin heräsi kiukkuinen pikkutyttö, jonka mielestä kaikki oli pahaa, tylsää ja muutenkin ihan mälsää... Onneksi neiti piristyi hieman iltaa kohden ja lähdimme matkaan yhdellä autolla (olin jo harkinnut, että lähdemme kahdella autolla, jolloin minä voin palata pikaisestikin takaisin kotiin, jos neidin pinna palaa).

Ilta sujui varsin hienosti. Nena aloitti illan piirtelyllä ja värittelyllä. Brasiliassa lapset ovat luonnollinen osa yhteiskuntaa ja ovat tervetulleita (niin ravintolan kuin kanssaruokailijoidenkin puolesta) mukaan ravintolaan. Tämä onkin yksi niistä seikoista, joka tekee lastenkasvattamisesta Brasiliassa helpompaa ja vähemmän yhteiskunnasta eristävää kuin monessa muussa maassa. Parin tunnin istuskelun jälkeen äidin käsilaukun uumenista löytyvät viihdykkeet alkoivat olla tylsiä ja neiti halusi juoksentelemaan. Onneksi tiistaisin on aika tyhjää ravintoloissa eikä nenan kipittely haitannut ketään. Synttärisankarin sisaren poikaystävä otti yllättäen vetovastuun neidin vahtimisessa ja lumosikin pikkuneidin aivan kokonaan. Kaksin he kävivät muun muassa tutustumassa ravintolan pizzauuniin ja neiti oli aivan tohkeissaan keittiökierrokselta palatessaan ja kertoessaan kuinka "on kuuma". En muista milloin olisimme voineet miehen kanssa nauttia ystävien seurasta näin huolettomasti. Kotiin lähdimme vasta yhdentoista nurkilla ja neiti simahti tyytyväisenä heti omaan turvaistuimeensa ja aika pienin kiukutteluin pukeutui pyjamaansa, otti maitopullonsa ja meni pinnasänkyyn - ja nukkui koko yön kuin tukki.

Perheen kesken

Käly palasi eilen kotiinsa ja me palasimme taas arkeen. Enää ei tarvitse joka viikonlopulle koittaa keksiä jotain mielenkiintoista tekemistä, ei tarvitse pohtia liikaa joka päivän aterioita ja kotona voi jälleen hiippailla alusvaatteisillaan ympäriinsä hitaasti käynnistyvien aamujen kunniaksi.

Eilen miehen sisko palasi kotiinsa ja sain taas valtakuntani itselleni ja nenalle takaisin. Eilen nautimme rauhallisesta sunnuntai-iltapäivästä torkkumalla miehen kanssa kainalokkain nenan päiväunien aikana, hiippailimme ympäri taloa puolipukeisina ja söimme ruuaksi jääkaapista lauantain lounaan jämiä. Illalla istuimme nenan kanssa sohvalla ja leikimme. Tyttö katsoi isäänsä ja minua, huokaisi syvään ja totesi "papi, mami ja Mimi tässä - hyvä juttu". Typykkäkin taisi olla kaivannut ihan vaan perheen kesken oleskelua. (Nena nimittää nykyisin itseään toisinaan Mimiksi, koska eräs leikkikaveri puistossa ymmärsi Nenan nimen olevan Mimi).

Tänään aloitimme päivän reippailulla. Pari kuukautta sitten palkkasimme erään ystäväni meille Personal traineriksi. Hän tulee kaksi kertaa viikossa ja reippailee ensin minun kanssani ja sitten "rääkkää" miestä tunnin verran. Nyt kuitenkin siirsin oman tuntini aamupäivälle ja on huomattavasti rennompaa ja nenan mielestä kivempaa reippailla aamuisin kuin illalla (myös oma jaksaminen on aamulla paljon parempaa eikä harjoitussupistusten takia tarvitse hiljennellä kävelyvauhtia). Synnytyksen jälkeen (heti kun lääkäri näyttää vihreää valoa) on tarkoitus aloittaa minunkin kohdallani lihastreenaus... Tässä ennen synnytystä, ilmojen ja uima-altaan lämmettyä, on tarkoitus vaihtaa kävelylenkit vesijumppaan, koska vesi kannattelee paremmin mahaa. Synnytyksen jälkeen olisi tarkoituksena etsiä ne kadonneet lihakset ja saada aikaiseksi hyvä yleiskunto, varsinaista laihduttamista ei voi ajatella ennen kuin imetys on loppunut.

Tulee kyllä energinen olo, kun on reippaasti kävellyt tunnin kivassa seurassa! Jaksaa kummasti pestä neljä koneellista pyykkiä odottamaan viikkosiivoajaa, joka silittää ne...

Elämä on ihan kivaa + lounaskutsustressiä

Selvisimme eilisestä melkein ilman lisäkommelluksia: löysimme varavastikkeen ilman ongelmia, mies sai sen vaihdettua helposti ja nena pääsi odottamaansa suihkuun. Tunnin suihkuteltuaan tyttö oli jo aivan yliväsynyt - jämähdimme miehen kanssa keskustelemaan henkeviä suihkun lattialle ja aika riensi... Suuren parkumisen säestyksellä neiti napattiin suihkusta, puettiin yövaatteisiin ja lähti nukkumaan. Pinnasängyssä hän jo rauhoittui ja joi iltamaitonsa - sekä oksensi iltamaitonsa kaaressa sänkyynsä. Neidin kurkku ilmiselvästi ärtyi kiukkuhuudosta ja maidon juontitahti oli liian nopea. Tämä äiti siis pääsi vielä lakanapyykille iltapuhteenaan. Onneksi minä rakastan pyykin pesemistä, kuivumaan ripustamista ja laskostamista. Typy auttoi hiljaisena äitiä vaihtamaan lakanat ja sänkyyn palatessaan antoi äidilleen ison pusun ja tiukan halin "(dis)cuuupame mami" (eli anteeksi äiti). Tyttö sai tiukan halin takaisin ja vakuutuksen, että kaikki on hyvin - nuku rakas rauhassa. En ollut sanallakaan torunut neitiä, en ollut edes vihainen tapahtuneesta - olihan se puhdas onnettomuus. Yö meni suhteellisen rauhallisesti unen suhteen...

Huomenna luoksemme on tulossa lounaalle eräs tuttavapariskunta nenan ikäisen tyttärensä kanssa. Olemme jo pitkään suunnitelleen heidän kutsumistaan ja vihdoin saimme aikataulut sopimaan yhteen. Luonamme on myös vierailemassa mieheni vanhempi sisar. Päätin valmistaa uunilohta ja buffalon mozzarellalla ja aurinkokuivatuilla tomaateilla täytettyjä pastanyyttejä. Salaatiksi jäävuorisalaattia, kirsikkatomaatteja, palmitoa, oliiveja ja vinagrete-salaatinkastiketta, jälkiruuaksi omenahyvettä vaniljajäätelöllä. Kälylle lupasin, että hän saa keksiä mitä liharuokaa valmistetaan... Ja hän päätti tehdä täytettyä lihamureketta... seuraavana päivänä hän totesi "tarvitaan kyllä sitten riisiäkin". Lupasin tehdä riisiä... Sitä seuraavana päivänä hän totesi, että "kyllä perunasalaatti olisi hyvä lisuke toiseksi salaatiksi". Lupasin tehdä perunasalaattia... Tänään hän ilmoitti, että "kyllä olisi hyvä tehdä joku alkuruokakin". Siinä vaiheessa minulla alkoi varoittavasti naksua korvien välissä. Kyseessä on siis lounas ystäväperheen kesken, ei illalliskutsut, joiden tarkoituksena on saada aikaiseksi "suuri vaikutus" tai kerätä kaikki pisteet kotiin. Minun tarkoituksenani ei ole nostella rimaa niin korkealle, ettei ystäväpariskunta uskalla kutsua meitä vastavierailulle. Tarkoituksena oli tehdä rento ja kiva lauantailounas, antaa tyttöjen leikkiä yhdessä ja rupatella kaikessa rauhassa niitä näitä.

En kuitenkaan jaksanut väittää vastaan, lupasin tiedustella armaalta aviomieheltäni mitä mieltä hän on alkuruuasta (lupaan olla sanomatta, että en sitä halua, mutta ilmeitäni en aio kontroloida). Tarkoituksenani myös oli ehtiä tekemään kaikki valmiiksi kaikessa rauhassa, siivota keittiö ja käydä suihkussa ennen vieraiden tuloa, mutta...

Ja silti elämä on ihan kivaa!



--------- edit ----------------
Tällä kertaa fiksu mies osasi ihan itsenäisesti sanoa heti, ettei alkuruokia kyllä lounaalle tarvita :)

Murphyn laki

"Jos jokin voi mennä pieleen, se myös menee pieleen".

Tänään olisi ollut parempi pysyä peittojen alla ja koittaa nukkua huomiseen saakka, mutta pakkohan ylös oli nousta. Ensin sähkösuihkustamme kärähti vastus ja jouduin pukemaan suihkuun pääsyä odottavalle pikkuneidille vaatteet päälle aiemmista lupauksistani huolimatta - siitä tietenkin seurasi paljon itkua... Tästä jatkuvasta itkusta "mami, nuikkuun, mennään nuikkuun, mami" johtuen tarkistin armaan mieheni housuntaskuista ilmiselvästi yhden taskun kahteen kertaan, eli jätin yhden taskun tarkistamatta - sen, missä oli firman luottokortit ja käyntikortteja iso pino - ja työnsin housut pesukoneeseen.

Juuri nyt kuivailemme nenan kanssa käyntikortteja parhaamme mukaan...

Harkitsin aamulla, että lähtisimme viettämään päivää jossain kauempana olevassa puistossa, menisimme autolla ja veisimme eväät mukanamme... Päätin kuitenkin siirtää piknikin omalle pihanurmikolle, täyttää lapselle kahluualtaan ja istua silmä kovana vahtimassa vieressä. Nenan mielestä se oli täydellistä ja äidin mielestä tässä suunnitelmassa oli vähemmän mahdollisia vaaranpaikkoja. Ehkä emme etsi sitä "kolmatta" (ei kahta ilman kolmatta) harmia tälle päivälle.

ps. opin juuri äsken, että Herra Murphy ei ollutkaan niin pessimistinen kuin olin aiemmin luullut, vaan aito ja alkuperäinen Murphyn laki meneekin "jos jonkin asian voi tehdä monella tavalla ja näistä tavoista yksi johtaa onnettomuuteen, ennen pitkää joku tekee asian sillä tavalla".

Aamulla kello viisi...

Aamulla kello viisi on ihana vilkaista kelloa ja havaita, että vielä voi käpertyä miehen kylkeen kiinni ja nukkua nautinnollisesti liki kaksi tuntia...

Aamulla kello viisi voi hiljaa hiipiä vessaan, koska vauva potkii liian lujaa virtsarakkoa ja palata takaisin varpaat palellen - onneksi ne saa nopeasti lämpimiksi miehen ikilämpöisten jalkojen läheisyydessä...

Aamulla kello viisi voi katsella nukkuvaa pientä tytärtä, peitellä hänet varovaisesti ja painaa oman pään takaisin tyynyyn...

Aamulla kello viisi voi kuunnella unisesti lintujen riemukasta aamukonserttia, nähdä auringon nousun lämpöisen valon kurkistelevan huoneeseen - ja nautinnollisesti nukahtaa uudelleen.

Tai sitten...

Aamulla kello viisi voi nousta ylös sängystä, etsiä hartiahuivi ja aamutossut ja marssia keittiöön, ottaa särkylääke tai kaksi ja toivoa kivun menevän ohi...

Aamulla kello viisi voi lannistua kivun edessä, nousta tietokoneelle tarkistamaan onko ystävä päässyt yliopistoon...

Aamulla kello viisi voi keittää kupin teetä ja juoda sen pullasiivun kera tietokoneella...

Aamulla kello viisi voi tuskastuneena kävellä ympyrää takkahuoneessa odottaen särkylääkkeen tehoamista...


Niin tai näin... Tänä aamuna kello viisi nousin ylös, nappasin pari särkylääkettä ja siirryin tietokoneen äärelle, koitin jälleen nukkua, katselin nukkuvan tyttäreni kevyttä hymyn karetta huulilla, peittelin rakkaan miehen paljaan selän ja totesin, että jos kipu unohdetaan hetkeksi - elämä ei paljoa paremmin voisi olla juuri nyt - aamulla kello viisi...

Miten päivät kuluvat?

Olen entisessä blogissakin pohtinut kotiäidin päivien rientämistä ja sitä, miten aina tuntuu, ettei ehdi tekemään kaikkea tarpeellista ja silti ihmiset (usein) ajattelevat, että kotiäiti istuu kotona ja raapii vatsaansa.

Minun vuoteni jakaantuu kahteen osaan: tammi-kesäkuu, jolloin töitä riittää ihan niin paljon kuin ehdin tekemään + nenan kanssa seurustelu, kodinhoito ja muu elämä ja sitten heinä-joulukuu, jolloin töitten suhteen ei ole hätää, ne ehtii tekemään muun ohella ja suurimman osan ajasta vie nena ja koti.

Kirjasin viime viikolla ihan huvikseni ylös päivän ohjelman:

7:30 Herätys, nena potalle, vaatteet päälle, aamupalan tekoa ja syömistä ja miehelle heiluttamista nenan kanssa portailla.

8:30 Itse suihkuun, nena leikkii sillä aikaa kylppärissä "siivoajaa" ja laittaa laatikoston uuten järjestykseen (joka ikinen kerta).

8:50 Omat vaatteet ylle ja ensimmäinen koneellinen pyykkiä pyörimään. Koneen pestessä vaatteita petaan sängyt, siivoan keittiöstä aamupalan jäljet ja lajittelen seuraavan koneellisen valmiiksi pyykkikoneen viereen - nena leikkii takkahuoneessa omia leikkejään.

9:30 Pyykit narulle ja tokat koneeseen. Nena ojentelee pyykkipoikia, joten pyykkien ripustamiseen menee jonkin verran aikaa, mutta kaikilla on kuitenkin kivaa.

9:45 Kaivan kanapalat jääkaapista, maustan ja jätän odottamaan ruuanvalmistusta, pistän riisin keittymään. Nena haluaa hedelmän välipalaksi, jonka syömisen jälkeen käydään potalla ja vaihdetaan vaippa.

10:00 Järjestämme nenan kanssa farmileikin takkahuoneen lattialle ja leikimme yhdessä.

10:15 Pyykkien ripustamista (tällä kertaa yksin, koska nena jäi farmileikkiin).

10:25 Valmistan pullataikinan ja jätän sen kohoamaan.

10:45 Avaan tietokoneen, vilkaisen sähköpostin, facebookin ja blogit. Nena leikkii työhuoneessa muovieläimillä ja nukellaan vaatien leikkiin osallistumista vähän väliä.

11:30 Kanapalat kattilaan ja keittymään, kastike valmistumaan. Riisit oli onneksi riisinkeittimessä, joka sammuu itsestään.

12:00 Nenalle ruoka lautaselle ja itselle myös.

12:20 Pöydän (ja sen alustan) siivousta. Nena menee potalle istumaan ja minä teen päiväunimaidon valmiiksi.

12:40 Nenalle puhdas vaippa päälle, maitopullo kainaloon ja pinnasänkyyn. Loikoilen nenan läheisyydessä sängyllä odottaen hänen nukahtavan.

13:15 Herään hätkähtäen puhelimeen. Ehdin vastaamaan ennen kuin nena herää - väärä numero.

13:18 Aloitan pullataikinan alustamisen - on ainakin kohotettu kunnolla! Jätän pitkon ja korvapuustit kohoamaan pelleille liinojen alle ja palaan sähköpostien ja facebookin pariin.

14:00 Käyn laittamassa ekat pullat uuniin ja palaan koneelle.

14:15 Vaihdan tokat pullat uuniin ja juoksen takaisin koneelle, koska vanhempani soittavat skypellä.

14:30 Seuraavat pullat uuniin ja nena herää. Neiti potalle ja puhdas vaippa päälle. Nena saa vielä lämpimän pullan välipalaksi ja menee takapihalle keinumaan sillä aikaa kun minä aloitan pyykkien keräämisen.

15:00 Minä lustaan pyykkejä ja nena ruinaa maitopulloa.

15:20 Valmistan nenalle maitopullon ja lähetän tytön juomaan sen television seuraan.

15:30 Pyykit lustattu ja järjestelty kaappeihin - osa jää odottamaan viikkosiivoajaa, joka silittää ne. Nenan kanssa kävelylle ja puistoon.

17:00 Takaisin kotiin, nena syö kiisseliä ja muroja ja jää katsomaan lasten musiikkituokiota, minä keitän itselleni kupin teetä.

17:30 Nenan mummi ja pappa soittavat uudelleen, tällä kertaa jutellakseen nenan kanssa.

18:00 Nena haluaa leikkiä "kokkailu"-leikkejä leikkiastioilla. (ja nukeilla, ja legoilla, ja palapeleillä)...

19:00 Nena suihkuun, vesileikkejä. Mamma istuskelee kylppärin lattialla ja järjestelee kylpyhuoneen laatikostoa uudestaan järjestykseen...

19:30 Nenalle oloasu päälle, telkasta tulee peixenauta (ihana brasilialainen lastenohjelma, jota nena katsoo innoissaan) ja samalla iltapuuron syömistä.

20:00 Telkka kiinni, lukutuokio, jonka aikana nena tuo niin monta kirjaa kuin jaksaa äitin tai isin luettavaksi.

20:30 Pyjama päälle, hampaiden harjaus ja naaman pesu. (ja sen unimaidon valmistus).

20:45 Nena nukkumaan, äiti makaa lähellä hiljaa kuin hiiri ja näyttelee nukkuvaa.

21:30 Nena nukahtaa - tai mies herättää sen äidin... Iltapalan valmistusta ja syömistä.

22:00 Leffan katsomista miehen kanssa.

22:30 Nena näkee painajaisia ja alkaa itkemään. Nenan rauhoittelua makkarissa.

23:45 Mies tulee nukkumaan, kertoo kuiskaten elokuvan juonen. Nena nukkuu vaihteeksi rauhallisesti, itsekin nukkumaan.

01:15 Uusia painajaisia. Nenan rauhoittelua.

01:45 Uudelleen kunnolla nukkumaan.

03:30 Kauhukohtaus. Nenan herättelyä, rauhoittelua, avuttomuuden tunnetta (vanhemmat) ja lopultakin onnistuneesti rauhoiteltu tyttö.

04:45 takaisin nukkumaan.

07:30 Pinnasängystä kuuluu "mañana äiti!" "hola papi amor". Vanhemmat esittää nukkuvia ja nena asettuu takaisin nukkumaan.

08:00 Nena herää uudelleen "äiti-kulta"-kujerrus tehoaa ja äiti nousee viemään tyttöä potalle ja uusi päivä lähtee käyntiin.

Mahaa en ehtinyt raapia ollenkaan, en vaikka kuinka kutitti ja lupaan itselleni lauantaina keskittyä pikkuisen enemmän lepäämiseen ja vauvan potkujen kuullostelemiseen - jos ehdin. Sen verran laiskottelua tämä kotiäidin elämä...

ps. useimmiten nena nukkuu lähes kaikki yöt ihan hyvin - herää vain muutaman kerran pyytämään tuttia tai haluaa pitää hetken äitin kädestä kiinni, mutta joskus noita painajais- tai vielä pahempaa, kauhukohtausöitä mahtuu mukaan.

Kulttuurien tuomat mutkat

Olen jo pitemmän aikaa pohtinut perhe-elämää, avioliittoja, kulttuurien tuomia vivahteita - joskus haasteita - ja elämää yleisestikin. Karkin pohdinnat italialais-suomalaisesta avioliitosta antoivat vihdoin sen tarvittavan tönäyksen kirjoittaa puhtaaksi omia mietintöjä.

Varoitus: pohdintaprosessi on edelleen kesken, varmaan koko elämän kestävä, eikä siitä siltikään varmasti valmista tule.

En ole ikinä seurustellut suomalaisen miehen kanssa, en voi siis verrata avioliittoani aiempiin kokemuksiin. Tämä vertailukohdan puutos saattaa tietenkin horjuttaa kaikkia vetämiäni johtopäätöksiä, mutta puollustuksekseni voidaan todeta, että meneväthän jotkut naimisiin "sen ensimmäisen" kanssa ja silti osaavat arvioida omaa liittoaan niin pätevästi, kuin ihminen yleensä on kykenevä arvioimaan omaa elämäänsä. Olen kuitenkin seurustellut tarpeeksi monen ecuadorilaismiehen kanssa voidakseni todeta, että yhden kulttuurinkin keskellä on hyvin monenlaisia ihmisiä - yksilöitä kaikki.

Asuin Ecuadorissa monen monta vuotta, yhteensä reilut kymmenen, ja omaksuin maan kulttuurista tietyt osat omaan kulttuuriini säilyttäen kuitenkin monen monet suomalaiset tavat. Tarkoituksenani oli omaksua hyväksi kokemani asiat korvaten niillä joitain suomalaisia "ei niin hyviä"-toimintatapoja - siis minun kohdallani, en missään tapauksessa aio ruveta kritisoimaan erityisesti ecuadorilaisten tai suomalaisten tapoja toimia - näissä kun ei sitä absoluuttisesti oikeaa tapaa todennäköisesti ole olemassakaan. Asuin myös Suomessa parin vuoden jakson, jonka aikana huomasin, että sopeudun kyllä loistavasti takaisin kotimaahanikin.

Ja sitten se avioliitto. Itse varsinainen avioliitto ei minun kohdallani ole ollut erityisen vaativa, enkä koe joutuneeni joustamaan liikaa omasta kulttuuristani - kysyin asiaa myös mieheltäni, joka aikansa pohdittuaan totesi, ettei tunne joutuneensa joustamaan missään tärkeässä asiassa. Mies vielä lisäsi, ettei hän koskaan tule ajatelleeksi edes kulttuurieroja avioliitossamme erityisesti haasteena, vaan eräänlaisena rikkautena.

Eräs suomalainen kaverini, itsekin vuosia Etelä-Amerikassa asunut, sanoi minun olevan rohkea ihminen - kuultuaan minun olevan naimisissa etelä-amerikkalaisen miehen kanssa. Hieman hämmentyneenä vastasin, että avioliitto yleensäkin tarvitsee aika paljon rohkeutta. Sain vastaukseksi "no minä en ainakaan uskaltaisi etelä-amerikkalaisen kanssa naimisiin mennä, siitä olen aivan varma". Koin tilanteen hankalaksi, tunsin, että miestäni ja minun päätöksiäni arvosteltiin epäreilusti - tuntematta koko miestä ja vastustelin kertoen mieheni kyllä asuneen kauan myös ulkomailla ja olevan hyvin avarakatseinen ja "ihan kuin eurooppalainen" ajattelutavassaan. Vastauksesi sain lyhyen: "en usko, ne on kaikki samanlaisia - etelä-amerikkalaiset miehet siis". Suoraan sanottuna, tämä oli ensimmäinen tilanne, jolloin joku nosti minun avioliittoni erilaiseen asemaan kuin ns. normaalin saman kulttuurin edustajien avioliiton.

Jäin miettimään tätä keskustelua. Pohdin ja pohdin. Saman kulttuurin sisälläkin on erilaisia toimintakulttuureita, siksihän usein anopit ja miniät ovat usein "napit vastakkain" joka maassa. Jokainen perhe on oma yksikkönsä, jolla on omat toimintamallinsa ja -tapansa.

Muistan yhden väittelyksi ja jopa riidaksi edenneen keskustelun, jonka taustalla oli selkeästi kulttuurierot ja haluttomuus joustaa toisen kulttuurin tapoihin. Ja tämäkin väittely saatiin sovittua kumpaakin miellyttävällä tavalla - kompromissit ovat valttia missä tahansa parisuhteessa.

Ja se poliittinen suku tai naitu suku... No, se on asia erikseen... Itse asumme neutraalissa maassa, josta kummankin omaan sukuun on pitkä matka - tämä helpottaa suuresti poliittisen suvun tuomia arjen yllätyksiä. Poliittisen suvun kun ei tarvitse arkipäivässä selvitäkseen mukautua muihin kulttuureihin, vaan he voivat elää niin kuin ennenkin - ainakin omasta mielestään - ja tämä tietenkin tuo omat ryppynsä monikulttuurilliseen avioliittoon. Erityisesti anopeilla on taipumus tyrkyttää "hyviä" neuvoja miniöilleen ja loukkaantua, kun niitä ei noudateta. Opin tärkeän selviytymiskeinon anopin ja muiden liian innokkaiden neuvojien viidakossa: ota kasvoillesi lehmämäinen tylsähkö ilme ja sano: "niin, mahdollisesti olet oikeassa". Älä lupaa toteuttaa neuvoa, älä koita kumota sitä järkiselityksillä - yksinkertaisesti sano: "mahdollisesti olet oikeassa". Olen huomannut, että "Guía (inútil) para madres primerizas"-kirjan (vapaa suomennus nimestä (turha) opaskirja uusille äideille) antaa railakkaalla huumorilla höystettynä hyvät eväät selvitä etelä-amerikkalaisesta anopista (ja kyllä varmasti suomalaisestakin). Suosittelen kirjaa kaikille espanjaa taitaville, sain sen itse lahjaksi eräältä ystävältäni, kun nena oli pariviikkoinen ja anoppini oli juuri saapunut kyläilemään kuukauden luonamme. Ja uskokaa pois, kirja oli kaikkea muuta kuin turha. Nauroin katketakseni löytäessäni anoppini jakamat neuvot kirjasta ja niihin ehdotetut vastaukset. Aiemmin mainitsemani neuvon lisäksi käytin kirjasta myös toista: tehdessäni jotain eri tavalla kuin anoppini olisi toivonut minun tekevän, puollustelin tekoni yksinkertaisesti kertomalla, että lastenlääkäri käski toimimaan näin - ja se toimi aina!

Itseasiassa voisin tiivistää, etten usko kulttuurien tuovan erityisesti haasteita avioliittoon - rikkautta kylläkin, mutta poliittinen suku on se varsinainen haaste jokaisessa avioliitossa.

Rakkaat rutiinit

Ennen nautin elämän suunnittelemattomuudesta. Kun muutin Suomeen vuonna 2002, ihmiset kysyivät minulta usein: "jäätkö nyt pysyvästi Suomeen?" ja aina vastasin: "no joo, toistaiseksi pysyvästi". Se oli ainoa oikea vastaus, vaikka olikin sekava, en ollut ajatellut vielä muuttaa muualle, mutta en ollut myöskään valmis kirjoittamaan osoitettani kiveen. Ja vuonna 2004 muutinkin takaisin Ecuadoriin - taas toistaiseksi. Vuonna 2007 muutin Brasiliaan - tällä kertaa sen verran pysyvästi, että hieman ennen nenan syntymää ostimme omakotitalon. Tosin talon saa aina myytyä. En edelleenkään osaa sanoa, aiommeko asua täällä loputtomiin - toistaiseksi pysyvästi kyllä.

Vaikka kaukainen tulevaisuus onkin yhä kirjoittamatta - ja suunnittelematta - rakastan elämässäni rutiineja, niitä tasaiseen toistuvia asioita, ennalta arvattavuutta. Nena rakastaa rutiineja yli kaiken. Hänestä on ihana tietää, että seuraavaksi menemme leikkimään pihalle, sitten syömme ja hän menee päiväunille. Lapselle rutiinit tuovat turvaa - pysyvyyttä.

Aiemmin rutiinit tuntuivat puuduttavilta, arki maistui pahville. Nyt nautin kaikkein eniten rakkaista rutiineista - minusta on tainnut tulla huomaamattani vanha.

Tyttöjen ja poikien ohjelmia

Seuraan televisiosta aika vähän sarjoja, aikani ei yksinkertaisesti meinaa riittää moiseen, mutta kolmea sarjaa seuraan varsin tiiviisti - ne tulevat sopivasti nenan mentyä jo nukkumaan ja ennen kuin itse haluan nukkumaan - ja ennen kaikkea: ne toimivat loistavasti "aivojen tyhjäkäynnille" saamiseen. Mieheni mielestä ne kuitenkin ovat "tyttöjen" ohjelmia ja toteaa joka kerta, ettei pidä niistä tippaakaan.

Joka maanantai-ilta istahdan kutimeni kanssa sohvalle Grey's Anatomyn alkaessa - ja saan miehen seurakseni. Hän ei siis pidä sarjasta ollenkaan, mutta katsoo sitä kuitenkin ritarillisesti seuranani. Sama toistuu tiistaisin Private Practicen aikaan ja keskiviikkoisin Desperate Housewifesien alkaessa... Ja joka kerta hän muistaa sanoa, ettei ohjelma ole hänen mieleisensä...

Toissapäivänä mies jäi ylitöihin, saapui vasta ohjelman edettyä puoleen väliin - istui viereeni ja kysyi: "mitä nyt on tapahtunut?", "kuka tuo on?", "joko Cooper ja Charlotte sopivat?" ja "palasiko Violet jo takaisin?". Vastasin huuliani purren kysymyksiin, koitin kovasti pitää ilmeeni neutraalina, mutta sitten puhkesin nauruun: mies ei todellakaan pidä näistä ohjelmista - tyttöjen ohjelmista - mutta haluaa kuitenkin pysyä hyvin kärryillä sarjan menossa...

Mieskin hymyili, ei myöntänyt mitään ja jatkoimme sarjan katsomista.


Minusta on ihana saada seuraa television katsomisen ajaksi ja äärimmäisen hellyttävää, että mies on koukuttautunut seuraamiini sarjoihin - tyttöjen sarjoihin - ihan vain minun mielikseni.

kummia muutoksia värimaailmassa

Olen vannoutunut sinisen kannattaja: taivas, sisustus, vaatteet, kukat - kaikki saisi olla sinistä. Melkein kaikki siniset sävyt ovat mielestäni kauniita. Muistan, että jo hyvin pienenä aloin pitämään sinisestä väristä ja vaikka elämän varrella olen ehtinyt elää erivärisiä kausia (kuten vihreä, punainen, musta ja ruskea) sininen on aina ollut yksi vallitsevista väreistä näistä kausista huolimatta.

Lauantaina huomasin suunnan muuttuneen. Ostin vihdoinkin (reilun kahden vuoden jahkaamisen jälkeen) täydellisen maalaisromanttisen päiväpeiton meille - ja se on violettikukallinen. Ja kun pohdin ääneen moista väriä, mieheni totesi, että olen ostanut viimeisten kuukausien ajan kaikki vaatteeni jo tuota samaa väriä. Hämmentävää, mutta kieltämättä totta.

Aloin kotona tarkkailla ympärilleni, sisustus on lähinnä beigen, kerman, vihreän ja violetin sekoituksia. Missä on sininen värini?