Kolmisin kotona

Olen tottunut selviämään arjessa lasten kanssa yksinäni - siis ainoana aikuisena - koska mieheni tekee hyvin pitkää päivää ja usein tulee kotiin ehtiäkseen juuri ja juuri toivottamaan hyvät yöt Nenalle ja kylvettämään Aatu Armaan. Olen myös matkustanut Nenan kanssa kahdestaan sekä Suomessa että Ecuadorissa, joten tämä "yksin vastuussa" tilanne ei ole uusi minulle. En ole kuitenkaan koskaan ollut kotona yötä yksin lasten kanssa. Nenan syntymän jälkeen mies on onnistunut sumplimaan työmatkansa joko meidän ulkomaan matkojen ajoiksi tai sitten on onnistunut delegoimaan jonkun muun matkustamaan. Nyt tämä ei onnistunut.

Eilen mies lähti reissuun - hän oli viimeiseen saakka valmis perumaan reissun, mutta sain hänet vakuutettua, että selviämme kyllä. Mies tietää hyvin, että minä en pidä pimeästä (kaunis tapa sanoa, että pelkään jonkin verran pimeää) ja lisäksi häntä huolestutti hieman viime aikojen risaiset yöt ja se, miten minä jaksan hoitaessani yksin kummankin lapsen yöheräämiset.

Oli pakko myöntää, että illalla tuntui hieman oudolle istua yksin television edessä - ei ollut kenelle kritisoida ohjelmia tai näyttelijöiden ulkonäköä/vaatetusta/elokuvien käännöskukkasia tai mitä tahansa muuta. Tarkistin kotimme ovien ja ikkunoiden lukot kertaan X ja menin nukkumaan. Lapset nukkuivat hyvin, Nena nukkumaan mennessään kysyi: tuleeko papi kohta? Lupasin, että tulee toisena päivänä... ja se kelpasi vastaukseksi. Aamulla Nenalla oli kiire katsomaan, onko papi tullut yöllä kotiin. Selvitimme taas saman kuvion: papi tulee toisena päivänä, ei tänään eikä huomenna - toisena päivänä, monen yön kuluttua. Sain vastaukseksi hieman alakuloisen, mutta varman vastauksen: "papi tulee toisena päivänä kohta, vammasti tulee!". Lupasin, että varmasti tulee.

Tuntui oudolta nukkua, kun oli "liian hiljaista" - oli ikävä kuorsaustakin ja sitä, että saa töniä toista kauemmaksi mahtuakseen takaisin sänkyyn imetyksen jälkeen. Mutta tulee se mies varmasti kotiin, toisena päivänä, kohta.

Kun mies sairastaa...

Mieheni on uskomattoman vahva ihminen, hän jaksaa uurtaa läpi vaikeuksien ja kannattelee hartioillaan usein koko perheensä ongelmia - meidän perheen satunnaisten vaikeuksien lisäksi. Esimerkiksi anoppini saattaa soittaa meille ja kertoa, että hänellä on huono olo, särkee joka paikkaan ja verenpaineet ovat kohollaan. Ja sitten mieheni huolissaan soittelee sisaruksilleen (joista osa asuu jopa samassa rakennuksessa anopin kanssa), että jonkun tulee viedä äiti nyt lääkäriin. Varmasti raskasta - olla kaukana, ei voida itse auttaa ja silti tietää jokaisesta vastoinkäymisestä - ja silti hän jaksaa valittamatta tehdä kaikkensa ratkaistakseen perheensä vastoinkäymiset.

Mieheni omaa myös harvinaisen korkean kipukynnyksen - mieheksi - eikä yleensä aivan pienistä kivuista valita, mene lääkäriin tai suostu ottamaan särkylääkettä. Maanantain aamuyöllä mieheni herätti minut suunnattoman tuskainen ilme kasvoillaan ja sanoi, että hänen kylkeensä sattuu kovasti. Valvoin mieheni seurana kivun ohi menoon saakka, pohdimme yhdessä, olisiko se umpisuolentulehdus, munuaiskiviä, sappikiviä? Kun kipu meni ohitse jatkoimme nukkumista. Aamulla heräsin tyhjässä sängyssä - mieheni kärvisteli kivun kourissa keittiössä. Ehdotin päivystykseen lähtemistä ja sain heti myöntävän vastauksen - huoli valtasi mieleni entistä suurempana: nyt on tosi kyseessä.

Ajoin sairaalaan, menimme ilmoittautumaan ja vain 10 minuutin odotuksen jälkeen mieheni pääsi sisään. Odottelimme nenan kanssa ulkona, ensin tutkimuksia, verikokeita, virtsakokeita, röntgenkuvia, ultrausta. Syytä kipuun ei voitu paikallistaa, mutta ei myöskään voitu selkeästi osoittaa ettei kyseessä olisi tulehtumaan alkanut umpisuoli tai munuaiskivet. Mieheni joutui tippaan saadakseen lääkityksen ja pääsimme lähtemään kotiin. Lääkäri vielä tiukkaan kehoitti palaamaan oitis takaisin sairaalaan jos kipu palaa yhtä rankkana takaisin.

Kipu on hiljalleen laimentunut. Edelleen sattuu silloin tällöin, mutta vaimeampana kuin ennen. Pohdimme yhdessä munuaiskivien mahdollisuutta ja olen valmistanut miehelleni vahvaa flor de jamaica-teetä - aivan kaiken varalta.

Eilen illalla luin viime vuotista "meidän perhe"-lehteä, jossa oli artikkeli nuorena leskeksi jääneestä naisesta. Hänellä oli 3- ja 2-vuotiaat lapset sekä 4 kuukautta vanha vauva. Hänen miehensä menehtyi rutiinileikkauksessa sairaalassa. Luin artikkelia ja itkin. En voinut olla ajattelematta, että umpisuolentulehduksen leikkaaminenkin on rutiinileikkaus. Ja itkin. Mieheni huolestui ja meinasi takavarikoida lehteni, mutta uskoi lopulta, että minun on saatava lukea artikkeli loppuun ja tiedettävä, että he selvisivät elämässä eteenpäin.

Ennen artikkelin lukemista, en ollut ymmärtänyt itsekään, kuinka olin säikähtänyt mieheni kummallista ja vahvaa kipuilemista - mutta totta kai raskaushormooneilla on osansa tässäkin tarinassa.

Kun naiset vihjailee "selkeästi" - miehet todennäköisesti eivät ymmärrä ollenkaan...

Lauantai-iltana kerroin miehelleni, että eräs yhteinen ystävämme - nainen - on juuri eronnut. Useampi yhteinen ystävämme seurusteluaikanamme koki asiakseen kertoa, että mieheni oli jossain vaiheessa ollut varsin kiinnostunut tästä naisesta. En kokenut koskaan asiaa uhkaavaksi, koska "si no fue mi año, no me hace daño" (eli suurin piirtein: mikä ei tapahtunut minun vuotenani, ei satuta minua) ja siinä keskustellessamme kysyin mieheltäni missä vaiheessa hän oli kyseisestä naisesta ollut kiinnostunut. Mies katsoi hämmästyneenä minua ja sanoi, ettei oikeastaan koskaan, nainen oli kaveri kavereiden joukossa - sillä erotuksella, että hän oli siinä vaiheessa kaveriporukan ainoa sinkkunainen, jonka tanssittaminen luonnollisesti lankesi porukan sinkkumiehille. Uskon kyllä miestä, koska he olisivat ehkä kummallisin pariskunta, minkä voin kuvitella.

Jatkoimme kuitenkin vuosien 2000-2002 ruotimista. Silloin me liikuimme paljon yhdessä - olimme myös kaveriporukan harvoja sinkkuja ja jotenkin luonnollinen pari. Viihdyin hyvin mieheni kainalossa ja mies veti minut hyvin nopeasti lähelleen - emme kuitenkaan koskaan keskustelleet aiheesta tai ylittäneet muutenkaan reilun ystävyyssuhteen rajoja. Kysyin samalla, mistä lähtien mies piti minusta "siinä mielessä" ja sain vastaukseksi huvittuneen hymyn kera "itseasiassa siitä lähtien kun tutustuimme". Hymyilytti - tietenkin - ja sanoin miehelle, niin minäkin sinusta, mutta senhän sinä tiesitkin. Seurasi pitkä hiljaisuus ja mies aidon äimistyneenä sanoi, ettei todellakaan ollut tiennyt asiaa. Hän ei ollut ilmaissut sanallisesti tunteitaan, koska oli odottanut selkeää "ei"-vastausta koko ajan. Nyt oli minun vuoroni hämmästyä, minä olin ollut täysin varma, että oma ihastukseni oli päivän selvää ja näkyi Kiinaan saakka. Itse asiassa muistan joskus harmistuneena todenneeni tästä yhteiselle ystävällemme - cupidollemme - joka oli samaa mieltä kanssani: olen varmasti lähettänyt niin selkeitä viestejä, että kyllä miehen pitäisi olla idiootti ellei huomaisi asiaa... Ja ei, ei mies ole idiootti, hän on mies. Mieheni totesi, että naiset ei taida koskaan oppia sitä seikkaa, että jos miehelle ei suoraan sanota tai osoiteta tunteita, mies todennäköisesti ei niitä tajua.

Opimme kumpikin paljon uutta yhteisestä tarinastamme lauantai-illan aikana. Minä vihdoinkin ymmärsin miksi mies ei ollut sanonut mitään suoraan ja mies oli erittäin imarreltu, koska ymmärsi, että myös minä olin ollut kiinnostunut hänestä alusta alkaen.

Nenan nukahdettua siirryimme riippukeinuihin pihakatokseemme ja katselimme toisiamme hiljaisuuden vallitessa. Aloimme puhumaan yhtä aikaa, olimme ajatelleetkin samoja asioita - kuinka paljosta saa olla kiitollinen, että vaikka soudimme ja huopasimme, annoimme virheellisiä vihjeitä ja jouduimme jopa tuhansien kilometrien välimatkan erottamiksi kolmeksi vuodeksi, saimme silti toisemme - onneksi.



En olisi itsekään uskonut, jos joku olisi sanonut minulle kuusi vuotta sitten, että tänään, 1.9.2010, on kolmas hääpäivämme.

Väsymystä ilmassa

Nena alkaa lyhentää päiväuniaan jälleen kerran ja nyt päiväunilta ilmestyykin noin tunnin nukkumisen jälkeen erittäin pirteä taapero. Aiemmin äitikin uskalsi asettautua nukkumaan torkut päiväunien ajaksi, mutta nyt tuntuu vakavasti siltä, että jos haluaa saada tehtyä myös sellaiset kotihommat tai työt tietokoneella, jotka pitää tehdä ilman puuhakasta apulaista, ei nukkumaan kannata uskaltautua. Tämä loppuraskauskin aiheuttaa tiettyä unisuutta, eikä katkonaiset yöunet lonkkasärkyjen takia ainakaan paranna tilannetta.

Eilen kävimme illan suussa hakemassa autoni huoltamolta miehen avustuksella, minä ja nena palasimme sieltä lähes suoraan kotiin rauhoittumaan iltatoimiin ja mies poistui "yhdelle" kaverimme baarin avajaisiin. Tarkoituksena oli, että mies ehtisi lukemaan iltasatua nenalle vielä ennen nenan nukkumaan menoa, toisin kuitenkin kävi ja noin kymmeneltä mies soitti tehtaalta ja kertoi joutuneensa palaamaan töihin erästä "ex tempore urgente"-asiaa hoitamaan - hänet oli hälytetty paikalle baarin avajaisista. Nena oli jo siinä vaiheessa nukkunut makoisasti reilun tunnin. Eräs väsynyt äiti jyrsi hieman iltapalaksi valmistamaansa ruokaa ja jäi odottelemaan miestä kotiin - saikin odotella kaikessa rauhassa klo 00:30 saakka.

En osaa mennä nukkumaan ennen kuin pieni perhe on turvallisesti kotona. Nuokuin sohvalla ja katsoin huonoa elokuvaa, jonka lopulta vaihdoin Kiti Kokkosen "Terveisin Karo"-kirjaan, jonka sain vähän aikaa sitten lainaan eräältä ystävältäni. Ehdin lukea kirjan puoleen väliin ennen kuin siirryin ikkunan viereen tuijottamaan hiljaista ja hämärää katua. Huoli alkoi vallata mielen, aiemmin katsotun huonon elokuvan öinen auto-onnettomuus palasi mieleen estelyistä huolimatta ja vastoin tapojani koitin soittaa mieheni kännykkään saadakseni varmistuksen, että kaikki on hyvin - minulle vastasi vain vastaaja. Huoli kasvoi, en osannut enää irroittaa silmiäni kadusta ja onneksi aika pian mies ajoikin pihaan.

Aamulla kuuden tunnin yöuni tuntui aivan liian vähäiseltä - suorastaan huonolta vitsiltä - mutta kummasti silti jaksoimme nenan kanssa puuhailla ja leikkiä päiväuniaikaan saakka. Päiväunille taisi tänään nukahtaa äiti ennen nenaa. Ja päiväunilta epäilemättä heräsi pirteämpänä pikkuinen taapero. Tänä iltana ohjelmassa on nenan kylpy, iltatoimet ja aikainen nukkumaan meneminen - myös äidillä, vaikka perjantai-illat perinteisesti ovatkin parisuhteelle pyhitettyjä, nyt taitaa olla pakko laittaa nukkuminen etusijalle.


ps. Tällä hetkellä kuulen oman sängyn kutsun kiusallisen selkeästi, nenaa moinen ei vielä neljään tuntiin voisi vähempää kiinnostaa.

ps.2. Kuvasta näkyy "se" päiväpeitto, josta kerroin tässä postauksessa.

Arkipäivän romantiikkaa

Tänään päivä alkoi tahmeasti. Olin nukkunut koko yön huonosti ja terrorisoinut myös miehen unta pyörimiselläni, vessaramppauksella ja - valitettavasti - kuorsaamalla. Olenkin siis ehtinyt siihen vaiheeseen raskautta, jolloin aloitan kuorsaamisen, eikä kyse ole mistään viehkeästä tuhinasta, vaan kuorsaan kuin humalainen 150 kiloinen mies. Onneksi useimmiten hyvä asento löytyy ja silloin kuorsaaminenkin häviää.

Istuin vielä klo 10 aamulla pyjama päällä tietokoneen ruutua tuijottaen, olin saanut kaksi toimeksiantoa käännettyä ja pohdin suihkuun menemistä ja ruuan laittamista. Sain itseni keittiöön asti aloittaakseni ruuanlaiton ja yllätykseni oli suuri, kun huomasin, että jääkaapissa odotti päiväruoka valmiina "elmukelmulla" peitettynä. Kulhojen päällä oli lappunen, jossa luki yksinkertaisesti "mina rakasta sinua". Muistin eilen illalla maininneeni miehelle mitä suunnittelin valmistaa nenalle ja itselleni päiväruuaksi. En kuitenkaan aamulla huomannut miehen touhuja, koska heräsin vasta suihkun ääniin ja ruoka oli valmistettu ennen sitä.

Marsimme nenan kanssa tyytyväisinä kylpyhuoneeseen: nena kasaamaan valitsemiaan palapelejä ja minä suihkuun. Sitä tulee kumman hyvälle tuulelle pienistä, mutta niin suurista, asioista.

Ei suuria suklaarasioita, reheviä ruusukimppuja ja timanttisormuksien säihkettä, vaan sitä arkipäivän romantiikka parhaimmillaan.

Yllätyksiä

Eilen oli erään ystävämme syntymäpäivä, hänen tuore vaimonsa suunnitteli yllätysjuhlinnan erääseen pizzeriaan kaupungissa. Hän soitteli kavereiden vaimoille ja tyttöystäville, ettei kukaan vahingossa lipsauttaisi synttärisankarille suunnitelmista. Minä sain tehtäväkseni udella mieheltä, pystyvätkö he synttärisankarin kanssa lähtemään töistä tiettyyn aikaan mennessä. Lähetin miehelle sähköpostia ja kyselin asiaa... Sain siihen pian vastauksen: "odotas, kyselen synttärisankarilta". Luin paniikinomaisesti oman sähköpostiviestini läpi: en ollut muistanut laittaa, että kyseessä oli yllätys! Naputtelin pikaisen vastauksen kertoen asian oikean laidan. Istuin koneella jännittyneenä ja odotin - ja odotin. Lopulta sain vastauksen, jossa mies sanoo, ettei ollut ehtinyt vielä jutella synttärisankarin kanssa. Huokaisin helpotuksesta: yllätys oli vielä turvattu!

Valmistelin nenaa illan pizzeriakäyntiin. Siirsin päiväunia pikkuisen myöhemmäksi ja annoin tytön nukkua haluamansa ajan. Päiväunilta kuitenkin heräsi kiukkuinen pikkutyttö, jonka mielestä kaikki oli pahaa, tylsää ja muutenkin ihan mälsää... Onneksi neiti piristyi hieman iltaa kohden ja lähdimme matkaan yhdellä autolla (olin jo harkinnut, että lähdemme kahdella autolla, jolloin minä voin palata pikaisestikin takaisin kotiin, jos neidin pinna palaa).

Ilta sujui varsin hienosti. Nena aloitti illan piirtelyllä ja värittelyllä. Brasiliassa lapset ovat luonnollinen osa yhteiskuntaa ja ovat tervetulleita (niin ravintolan kuin kanssaruokailijoidenkin puolesta) mukaan ravintolaan. Tämä onkin yksi niistä seikoista, joka tekee lastenkasvattamisesta Brasiliassa helpompaa ja vähemmän yhteiskunnasta eristävää kuin monessa muussa maassa. Parin tunnin istuskelun jälkeen äidin käsilaukun uumenista löytyvät viihdykkeet alkoivat olla tylsiä ja neiti halusi juoksentelemaan. Onneksi tiistaisin on aika tyhjää ravintoloissa eikä nenan kipittely haitannut ketään. Synttärisankarin sisaren poikaystävä otti yllättäen vetovastuun neidin vahtimisessa ja lumosikin pikkuneidin aivan kokonaan. Kaksin he kävivät muun muassa tutustumassa ravintolan pizzauuniin ja neiti oli aivan tohkeissaan keittiökierrokselta palatessaan ja kertoessaan kuinka "on kuuma". En muista milloin olisimme voineet miehen kanssa nauttia ystävien seurasta näin huolettomasti. Kotiin lähdimme vasta yhdentoista nurkilla ja neiti simahti tyytyväisenä heti omaan turvaistuimeensa ja aika pienin kiukutteluin pukeutui pyjamaansa, otti maitopullonsa ja meni pinnasänkyyn - ja nukkui koko yön kuin tukki.

Perheen kesken

Käly palasi eilen kotiinsa ja me palasimme taas arkeen. Enää ei tarvitse joka viikonlopulle koittaa keksiä jotain mielenkiintoista tekemistä, ei tarvitse pohtia liikaa joka päivän aterioita ja kotona voi jälleen hiippailla alusvaatteisillaan ympäriinsä hitaasti käynnistyvien aamujen kunniaksi.

Eilen miehen sisko palasi kotiinsa ja sain taas valtakuntani itselleni ja nenalle takaisin. Eilen nautimme rauhallisesta sunnuntai-iltapäivästä torkkumalla miehen kanssa kainalokkain nenan päiväunien aikana, hiippailimme ympäri taloa puolipukeisina ja söimme ruuaksi jääkaapista lauantain lounaan jämiä. Illalla istuimme nenan kanssa sohvalla ja leikimme. Tyttö katsoi isäänsä ja minua, huokaisi syvään ja totesi "papi, mami ja Mimi tässä - hyvä juttu". Typykkäkin taisi olla kaivannut ihan vaan perheen kesken oleskelua. (Nena nimittää nykyisin itseään toisinaan Mimiksi, koska eräs leikkikaveri puistossa ymmärsi Nenan nimen olevan Mimi).

Tänään aloitimme päivän reippailulla. Pari kuukautta sitten palkkasimme erään ystäväni meille Personal traineriksi. Hän tulee kaksi kertaa viikossa ja reippailee ensin minun kanssani ja sitten "rääkkää" miestä tunnin verran. Nyt kuitenkin siirsin oman tuntini aamupäivälle ja on huomattavasti rennompaa ja nenan mielestä kivempaa reippailla aamuisin kuin illalla (myös oma jaksaminen on aamulla paljon parempaa eikä harjoitussupistusten takia tarvitse hiljennellä kävelyvauhtia). Synnytyksen jälkeen (heti kun lääkäri näyttää vihreää valoa) on tarkoitus aloittaa minunkin kohdallani lihastreenaus... Tässä ennen synnytystä, ilmojen ja uima-altaan lämmettyä, on tarkoitus vaihtaa kävelylenkit vesijumppaan, koska vesi kannattelee paremmin mahaa. Synnytyksen jälkeen olisi tarkoituksena etsiä ne kadonneet lihakset ja saada aikaiseksi hyvä yleiskunto, varsinaista laihduttamista ei voi ajatella ennen kuin imetys on loppunut.

Tulee kyllä energinen olo, kun on reippaasti kävellyt tunnin kivassa seurassa! Jaksaa kummasti pestä neljä koneellista pyykkiä odottamaan viikkosiivoajaa, joka silittää ne...

Kulttuurien tuomat mutkat

Olen jo pitemmän aikaa pohtinut perhe-elämää, avioliittoja, kulttuurien tuomia vivahteita - joskus haasteita - ja elämää yleisestikin. Karkin pohdinnat italialais-suomalaisesta avioliitosta antoivat vihdoin sen tarvittavan tönäyksen kirjoittaa puhtaaksi omia mietintöjä.

Varoitus: pohdintaprosessi on edelleen kesken, varmaan koko elämän kestävä, eikä siitä siltikään varmasti valmista tule.

En ole ikinä seurustellut suomalaisen miehen kanssa, en voi siis verrata avioliittoani aiempiin kokemuksiin. Tämä vertailukohdan puutos saattaa tietenkin horjuttaa kaikkia vetämiäni johtopäätöksiä, mutta puollustuksekseni voidaan todeta, että meneväthän jotkut naimisiin "sen ensimmäisen" kanssa ja silti osaavat arvioida omaa liittoaan niin pätevästi, kuin ihminen yleensä on kykenevä arvioimaan omaa elämäänsä. Olen kuitenkin seurustellut tarpeeksi monen ecuadorilaismiehen kanssa voidakseni todeta, että yhden kulttuurinkin keskellä on hyvin monenlaisia ihmisiä - yksilöitä kaikki.

Asuin Ecuadorissa monen monta vuotta, yhteensä reilut kymmenen, ja omaksuin maan kulttuurista tietyt osat omaan kulttuuriini säilyttäen kuitenkin monen monet suomalaiset tavat. Tarkoituksenani oli omaksua hyväksi kokemani asiat korvaten niillä joitain suomalaisia "ei niin hyviä"-toimintatapoja - siis minun kohdallani, en missään tapauksessa aio ruveta kritisoimaan erityisesti ecuadorilaisten tai suomalaisten tapoja toimia - näissä kun ei sitä absoluuttisesti oikeaa tapaa todennäköisesti ole olemassakaan. Asuin myös Suomessa parin vuoden jakson, jonka aikana huomasin, että sopeudun kyllä loistavasti takaisin kotimaahanikin.

Ja sitten se avioliitto. Itse varsinainen avioliitto ei minun kohdallani ole ollut erityisen vaativa, enkä koe joutuneeni joustamaan liikaa omasta kulttuuristani - kysyin asiaa myös mieheltäni, joka aikansa pohdittuaan totesi, ettei tunne joutuneensa joustamaan missään tärkeässä asiassa. Mies vielä lisäsi, ettei hän koskaan tule ajatelleeksi edes kulttuurieroja avioliitossamme erityisesti haasteena, vaan eräänlaisena rikkautena.

Eräs suomalainen kaverini, itsekin vuosia Etelä-Amerikassa asunut, sanoi minun olevan rohkea ihminen - kuultuaan minun olevan naimisissa etelä-amerikkalaisen miehen kanssa. Hieman hämmentyneenä vastasin, että avioliitto yleensäkin tarvitsee aika paljon rohkeutta. Sain vastaukseksi "no minä en ainakaan uskaltaisi etelä-amerikkalaisen kanssa naimisiin mennä, siitä olen aivan varma". Koin tilanteen hankalaksi, tunsin, että miestäni ja minun päätöksiäni arvosteltiin epäreilusti - tuntematta koko miestä ja vastustelin kertoen mieheni kyllä asuneen kauan myös ulkomailla ja olevan hyvin avarakatseinen ja "ihan kuin eurooppalainen" ajattelutavassaan. Vastauksesi sain lyhyen: "en usko, ne on kaikki samanlaisia - etelä-amerikkalaiset miehet siis". Suoraan sanottuna, tämä oli ensimmäinen tilanne, jolloin joku nosti minun avioliittoni erilaiseen asemaan kuin ns. normaalin saman kulttuurin edustajien avioliiton.

Jäin miettimään tätä keskustelua. Pohdin ja pohdin. Saman kulttuurin sisälläkin on erilaisia toimintakulttuureita, siksihän usein anopit ja miniät ovat usein "napit vastakkain" joka maassa. Jokainen perhe on oma yksikkönsä, jolla on omat toimintamallinsa ja -tapansa.

Muistan yhden väittelyksi ja jopa riidaksi edenneen keskustelun, jonka taustalla oli selkeästi kulttuurierot ja haluttomuus joustaa toisen kulttuurin tapoihin. Ja tämäkin väittely saatiin sovittua kumpaakin miellyttävällä tavalla - kompromissit ovat valttia missä tahansa parisuhteessa.

Ja se poliittinen suku tai naitu suku... No, se on asia erikseen... Itse asumme neutraalissa maassa, josta kummankin omaan sukuun on pitkä matka - tämä helpottaa suuresti poliittisen suvun tuomia arjen yllätyksiä. Poliittisen suvun kun ei tarvitse arkipäivässä selvitäkseen mukautua muihin kulttuureihin, vaan he voivat elää niin kuin ennenkin - ainakin omasta mielestään - ja tämä tietenkin tuo omat ryppynsä monikulttuurilliseen avioliittoon. Erityisesti anopeilla on taipumus tyrkyttää "hyviä" neuvoja miniöilleen ja loukkaantua, kun niitä ei noudateta. Opin tärkeän selviytymiskeinon anopin ja muiden liian innokkaiden neuvojien viidakossa: ota kasvoillesi lehmämäinen tylsähkö ilme ja sano: "niin, mahdollisesti olet oikeassa". Älä lupaa toteuttaa neuvoa, älä koita kumota sitä järkiselityksillä - yksinkertaisesti sano: "mahdollisesti olet oikeassa". Olen huomannut, että "Guía (inútil) para madres primerizas"-kirjan (vapaa suomennus nimestä (turha) opaskirja uusille äideille) antaa railakkaalla huumorilla höystettynä hyvät eväät selvitä etelä-amerikkalaisesta anopista (ja kyllä varmasti suomalaisestakin). Suosittelen kirjaa kaikille espanjaa taitaville, sain sen itse lahjaksi eräältä ystävältäni, kun nena oli pariviikkoinen ja anoppini oli juuri saapunut kyläilemään kuukauden luonamme. Ja uskokaa pois, kirja oli kaikkea muuta kuin turha. Nauroin katketakseni löytäessäni anoppini jakamat neuvot kirjasta ja niihin ehdotetut vastaukset. Aiemmin mainitsemani neuvon lisäksi käytin kirjasta myös toista: tehdessäni jotain eri tavalla kuin anoppini olisi toivonut minun tekevän, puollustelin tekoni yksinkertaisesti kertomalla, että lastenlääkäri käski toimimaan näin - ja se toimi aina!

Itseasiassa voisin tiivistää, etten usko kulttuurien tuovan erityisesti haasteita avioliittoon - rikkautta kylläkin, mutta poliittinen suku on se varsinainen haaste jokaisessa avioliitossa.

Tyttöjen ja poikien ohjelmia

Seuraan televisiosta aika vähän sarjoja, aikani ei yksinkertaisesti meinaa riittää moiseen, mutta kolmea sarjaa seuraan varsin tiiviisti - ne tulevat sopivasti nenan mentyä jo nukkumaan ja ennen kuin itse haluan nukkumaan - ja ennen kaikkea: ne toimivat loistavasti "aivojen tyhjäkäynnille" saamiseen. Mieheni mielestä ne kuitenkin ovat "tyttöjen" ohjelmia ja toteaa joka kerta, ettei pidä niistä tippaakaan.

Joka maanantai-ilta istahdan kutimeni kanssa sohvalle Grey's Anatomyn alkaessa - ja saan miehen seurakseni. Hän ei siis pidä sarjasta ollenkaan, mutta katsoo sitä kuitenkin ritarillisesti seuranani. Sama toistuu tiistaisin Private Practicen aikaan ja keskiviikkoisin Desperate Housewifesien alkaessa... Ja joka kerta hän muistaa sanoa, ettei ohjelma ole hänen mieleisensä...

Toissapäivänä mies jäi ylitöihin, saapui vasta ohjelman edettyä puoleen väliin - istui viereeni ja kysyi: "mitä nyt on tapahtunut?", "kuka tuo on?", "joko Cooper ja Charlotte sopivat?" ja "palasiko Violet jo takaisin?". Vastasin huuliani purren kysymyksiin, koitin kovasti pitää ilmeeni neutraalina, mutta sitten puhkesin nauruun: mies ei todellakaan pidä näistä ohjelmista - tyttöjen ohjelmista - mutta haluaa kuitenkin pysyä hyvin kärryillä sarjan menossa...

Mieskin hymyili, ei myöntänyt mitään ja jatkoimme sarjan katsomista.


Minusta on ihana saada seuraa television katsomisen ajaksi ja äärimmäisen hellyttävää, että mies on koukuttautunut seuraamiini sarjoihin - tyttöjen sarjoihin - ihan vain minun mielikseni.