Näytetään tekstit, joissa on tunniste rakkaus -mitä se on?. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste rakkaus -mitä se on?. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 6. huhtikuuta 2011

Kylkiäinen

Pieni jalka vispaa ilmassa, asettuu hieman kiehnäten reiteni päälle, pienet sormet nypeltää ihoa ja silmät lupsuvat. Suu käy tasaisesti ja pieni painautuu tiukasti minua vasten. Uni voittaa lopulta, mutta en henno ihan vielä liikahtaa kauemmaksi, nostaa poikaa omaan sänkyynsä ja tehdä, mitä nyt tehtävä onkaan.

Minun kylkiäiseni. Poika, joka kasvaa liian nopeasti, opettelee uusia taitoja liian hurjaa vauhtia ja leikkii siskonsa kanssa lattialla innoissaan.

Kylkiäiseni - ole vielä hetki vauva.

torstai 16. joulukuuta 2010

Sylihiiri ja Elohiiri

Minun lapseni, sylihiiri ja elohiiri, ovat hyvin erilaisia keskenään; kuin yö ja päivä.

Elohiiri kipittää joka paikassa, hypähtälee, tanssahtelee, lauleskelee ja valitettavasti joutuu usein myös pieniin onnettomuuksiin: mm. vanhempien parisänky on loistava tramppoliini, paitsi ettei siinä ole turvaverkkoja, joten elohiiri on kopsahtanut sieltä tällä viikolla useampaan otteeseen maahan... Sylihiiri harkitsee tarkkaan ennen kuin ilmaisee mielipiteensä asioihin, hymyilee ja kurjertaa - tai sitten huutaa kuin hengenhädässä. Elohiiri oli aivan pikkuruisenakin varsin vilkas tyttönen, häntä sai kantaa ympäri asuntoamme ja hänelle piti koko ajan jutella. Elohiiri myös kärsi koliikista ensimmäiset kolme kuukautta. Tiivistettynä: elohiiri kiihtyy nollasta sataan sekuntin aikana - niin hyvässä kuin pahassakin.

Sylihiiri viihtyy sylissä, mutta jos äiti tekee jotain muuta, sylihiiri juttelee äidin olkapäälle tai kommentoi elohiiren rupatteluun huvittuneena. Sylihiiri tyyntyy heti kun hänet otetaan syliin ja hän myös nauttii lattialla oleskelusta - vaikka yksinkin, mutta toisaalta, sylihiirellä on koko ajan viihdykkeenään elohiiri, joka kantaa leluja pikkuveljen katseltavaksi, höpöttää ja laulaa koko ajan toisen kasvojen edessä - jopa silloin, kun sylihiiri jo väsähtää ja ottaa pienet torkut. Sylihiiri harkitsee muutaman hetken ennen hymyilemistä - tai itkemistä. Hän pohtii kulmat kurtussa ennen kuin tekee päätöksen.

Elohiiri elää parhaillaan uhmaikäänsä - sitä ensimmäistä aikaa, jolloin äiti on ihan taukki. Elohiiri on olevinaan niin suuri ja itsenäinen tyttö päiväsaikaan, että sitten usein yöllä tarvitaan äitin kättä uudelleen nukahtamiseen.

Sylihiiri taas on vielä pikkuinen ja täysin symbioosissa äitin kanssa, mutta yöt sylihiiri nukkuu taivaallisen hyvin heräten kerran tai kaksi yöllä syömään simahtaen takaisin untenmaille heti masun täytyttyä.

Sylihiiri ja Elohiiri - yö ja päivä - aivan yhtä tärkeät ja rakkaat.

torstai 9. joulukuuta 2010

Vähän liikaa ampiaisia

Joku naapurustossamme todennäköisesti tuhosi eilen ampaispesän. Ampiaiset lähtivät etsimään uutta kotia ja valitettavasti valitsivat astiakaappini uudeksi reviirikseen. Aluksi keittiössä oli pari ampiaista, joiden annoin lennellä ja surrata, koitin ehdottaa ovea lentosuunnaksi, mutta jätin heidät sitten surrailemaan ja menin pihalle nauttimaan lämpimästä päivästä ja vierailulle tulleesta Nenan kummitädistä poikineen. Lapset iloitsivat uima-altaassa ja me aikuiset juttelimme jääkylmän mehun ja suklaa(mango)piirakan kera.

Vieraat lähtivät aikanaan kotiinsa ja korjasin lasit tarjottimelle ja lähdin keittiöön. Yllätykseni oli suuri, kun minua tervehti sankka ampiaisparvi ja suuri surina. En edes mennyt keittiöön sisälle, vaan kipaisin kertomaan miehelle tilanteesta. Mies passitti minut ja lapset makkarisiipeen turvaan ja aloitti yhden miehen sotansa ampiasparvea vastaan aseinaan ropellituuletin, kärpäslätkä ja keittiöpyyhe. Taistelun tuiskeessa kärpäslätkä hajosi ja mies korvasi sen minun sandaalillani. Mies laski lakaistessaan kuolleita ampaisia ja kyllästyi laskemiseen ylittäessään reilusti 200. Kodin puollustus selvisi yllättävän pienin tappioin, vain yksi ampiainen pääsi pistämään miestä ohimoon.

Auringonlaskuun saakka ikkunamme takana surisi pienehkö parvi ampiaisia. Illalla, lasten ollessa jo nukkumassa, käperryin sohvalle mieheni kainaloon ja tunsin olevani täysin turvassa. Minun on pakko myöntää, että vaikken olekaan hentoa ja haurasta tyyppiä, olen silti ylpeä sankaristani, joka toimitti meidät turvaan ja kävi yksin taistoon sankkaa vihollisjoukkoa vastaan.

Aamulla en ollut tippaakaan ilahtunut noin kolmenkymmenen ampiaisen tervehdyssurinasta - avasin heille oven apposen auki ja kehoitin poistumaan. Noin puolet noudattivat kehoitustani, loput viikkosiivoaja tappoi. Iltapäivällä tulee tuholaistorjunta, varasin heidät jo viikko sitten poistamaan herhiläispesän räystään alta, mutta samalla hoitunee ampaisvaivakin. Ja jos ei hoidu, testaan Heljän vinkkiä seuraavaksi. (laittamalla laakealla astialle tahmeaa makeaa juomaa, jonne ampiaiset takertuvat ja hukkuvat - saavat ainakin makean lopun).


Kuvan ampiaiset eivät liity tapaukseen laisinkaan. :)

perjantai 19. marraskuuta 2010

"Älä ikke veli, tisko tässä"

Tänään nukutin Armaan (lempinimi) pinnasänkyyn ja kipaisin vessaan. Kuulin sinne asti pojan kutsuhuudot. Ehtiessäni makuuhuoneen ovelle kuulin jotain aivan uskomattoman suloista: Nena oli kipittänyt kiireellä pikkuveikkaa katsomaan ja koitti lohduttaa vauvaa naama pinnoihin kiinni painettuna: "älä ikke veli, tisko tässä, mikä sulle tuli?, no niin, mikä sulle tuli veikka? ei mitään hätää, tisko on tässä, äiti tulee kohta, ei mitään hätää, no niin, no niin". Ja ihmeen kaupalla pikkuveikka lopetti itkemisen ja jäi katselemaan isosiskonsa kasvoja. Kyyneleet silmissäni seisoin ovella ja katselin pikkuisiani, Nenasta - universumin keskuksesta - on kasvanut hetkessä taitava ja rakastava pikkuinen isosisko ja pikkuveikkakin on kasvanut tarpeeksi jäädäkseen kuuntelemaan järkipuhetta. Minun omat rakkaani.

keskiviikko 17. marraskuuta 2010

Carpe diem

Pienet ikenet jauhavat hieman kiukkuisesti tuttia,
joka tipahtelee suusta vähän väliä.
Kulmat kurtistuvat ja silmiin ilmestyy vakava päättäväinen katse.
Tutin jauhaminen nopenee,
posket muuttuvat punaisiksi ja kurkusta kuuluu matala ärinä.

Hetken kuluttua kuuluu "paukuttelua ja rupsutusta".
Kasvot palaavat hetkeksi tyyniksi ja tutti tipahtaa suusta.
Silmät sulkeutuvat ja hengitys tasaantuu.

Sitten kulmat rypistyvät uudelleen tuimaan kurttuun,
ärinä purkautuu kurkusta ja silmät avautuvat sirrilleen
- "paukuttelu ja rupsutus" jatkuvat.

Hiljaisuuden laskeuduttua huoneeseen
lapsi avaa silmänsä ja kajauttaa ilmoille kutsuhuudon
- mahassa on aivan hervoton aukko, ihan varmasti on suuri,
kun ei miesmuistiin ole syönyt tipan tippaa,
eikä pikkuinen muista ollenkaan tankanneensa
mahansa täyteen juuri ennen nukahtamistaan vartti aiemmin.

Silmieni edessä oma pieni poikani,
suloinen vaativa ilme kasvoillaan
ja vaipassa lämpimät kakat.

Haluaisin tallentaa muistiini kaikki pienet hetket ihan normaalista arkipäivästä. Hassut ilmeet, tuimat äänet ja ennen kaikkea sen lämpöisen vauvantuoksun.

keskiviikko 13. lokakuuta 2010

Urhoollinen pieni isosisko


Synnytyksen ollessa takana - ja myös niiden kahden ainoan yön, jotka nenan on täytynyt nukkua ilman äitiä - on hyvä kerrata myös urhean pienen isosiskon "puoli tarinasta".

Nena jäi perjantaina nukkumaan, kun me lähdimme sairaalaan katsastamaan tilannetta. Nenalle oli kyllä kerrottu edellisenä iltana, että voi olla, että äiti ja isi käy hakemassa vauvan kotiin ja että äitillä menee siellä aikaa... Mutta koska äiti ei ole koskaan ollut illalla poissa kotoa - saati sitten yöllä - ei viesti selkeästi mennyt perille. Aamulla sängystään kömpi ylös hymyilevä pieni tyttö, joka ei pahemmin edes etsinyt äitiä ja isää - uskoi heti mummin selitykset. Iltapäivällä mies hakikin jo nenan ja mummin vauvaa katsomaan ja nena oli hyvin helpottunut, kun äiti olikin vielä olemassa. Nenaa selkeästi huoletti tippa ja kaikki sairaanhoitajat, jotka kävivät äidin kuntoa tarkastamassa. Nena itkua nieleskellen aina hoki "mamãe, mamãe..." kun sairaanhoitaja lähestyi äitiä. Pikkuveli herätti nenassa suurta ylpeyttä ja hellyyttä; hän kyseli äidiltään ja isältään kiinnostuneena "ele é seu?" (onko hän sinun?). Illalla kotiinlähtö sai kuitenkin itkuhanat auki - ja kuulin nenan itkun neljänteen kerrokseen suljetun ikkunan läpi, kun mies ja mummi kantoivat hänet sairaalan parkkipaikalle. Typy oli itkenyt koko 40 minuutin kotimatkan ja kotonakin vielä huomattuaan, että hänen tulisi mennä nukkumaan ilman äitiä. Mies onneksi oli psyykannyt itselleen suuren määrän kärsivällisyyttä ja lempeyttä ja sai tytön unten maille palatakseen itse nukkumaan sairaalaan.

Toisena aamuna nena oli herännyt yhtä hymyileväisenä, leikkinyt mummin ja hoitokoiran kanssa ja ollut hyvin ilahtunut kun isänsä tuli hakemaan sairaalaan vierailulle. Sairaalassa kuulin käytävältä tytön puheen pulputuksen ja hän oli reippas koko vierailun ajan. Minulle hän ei suuremmin huomiota suonut - olinhan minä pettänyt hänen luottamuksensa "aina läsnäolevaan äitimyyttiin", mutta vauva sai paljon ihastuneita silityksiä ja päivittelyjä nenalta. Vauva kylvetettiin nenan läsnäollessa - ja parkui tietenkin suureen ääneen kovaa kohtaloaan. Nena istui sohvalla katsomassa vauvan kylvetystä kyyneleet silmissä ja hoki "älä ikke vauffa, älä ikke" - pientä oli pakko mennä halaamaan. Illalla kotiinlähtö sujui huomattavasti paremmin, nena jopa suostui antamaan minullekin halin ja hyvän yön suukon ennen lähtöään, mutta itkuhan siinä silti tuli heti oven lähellä, tosin tällä kertaa itku vaimeni jo ennen hissille ehtimistä ja unikin tuli kotona helpommin isin paitaa rutistaessa.

Sunnuntaina emme enää hakeneet nenaa ja mummia sairaalaan, minulle oli luvattu kotiuttaminen puolille päivin. Nena ja mummi leikkivät kotona kaikessa rauhassa. Kun saavuimme kotiin nena oli riemuissaan: itki ja nauroi yhtä aikaa ja komensi vanhempansa "direto a casa" (suoraan kotiin). Mummi kertoi nenan käyneen sinä päivänä monta kertaa kadun reunalla huutelemassa "auton lähtösuuntaan" "disculpa mami, disculpa papi, disculpa nené" (eli pyytänyt meiltä kaikilta erikseen anteeksi). Itkuhan siinä äidille tuli, kun ymmärsi, että pieni nena oli ajatellut, että olemme isänsä kanssa suuttuneet hänelle ja menneet muualle - ja kaiken lisäksi ottaneet vauvan hänen tilalleen ja kuinka urhoollisesti pienokaiseni koitti pyytää anteeksi meiltä, jotta palaisimme. Isänsäkin nieleskeli kyyneleitä kuullessaan asiasta. Koitimme selittää nenalle näitä elämän tosiasioita, kuinka äiti ja isä eivät koskaan tule kykenemään suuttumaan niin paljon, että hylkäisivät hänet - että se ei ole edes mahdollista.

Ajattelin, että nena olisi mustasukkainen vauvalle, mutta ainakin vielä, nena rakastaa yli kaiken pikkuveljeään, hellii varovaisesti ja nuuskuttaa vauvantuoksua varovaisesti rakastunut ilme kasvoillaan... Minä odottelen kaikessa rauhassa kuherruskuukauden loppumista ja mustasukkaisuuden astumista kuvioihin, en usko, että universumin keskipiste jakaa parrasvalot täysin kivuttomasti pikkuveikan kanssa.

keskiviikko 6. lokakuuta 2010

Hän on täällä

Pieni poikamme näki päivänvalon perjantaina 1.10.10 klo 11:19, tai oikeammin pieni mies näki ensimmäisenä leikkaussalin kirkkaat kohdevalot, mutta päivänvaloon pääsimme varsin pian. Pikkuiseni syntyi suunnitellun sektion kautta ja syntyessään painoi 3395g ja pituutta hänellä oli 49,5cm. Hän parkui suuren ääneen ja rauhoittui vasta kuullessaan isänsä äänen, hän hapuili epämääräisesti käsillään minun poskeani ja tuhisi aavistuksen loukkaantuneena.

Heräämössä sain pikkumiehen nakuilemaan rinnalleni ja ehdimme tutustua kaikessa rauhassa toisiimme - ja nuori mies sai ruokaa. Isänsä odotteli meitä huoneessamme - hän olisi mielellään ollut jo meidän kanssamme, mutta heräämössä oli tungosta eikä tällä(kään) kertaa isät päässeet sinne mukaan.

Sairaalassa vietimme kaksi vuorokautta ja sitten pääsimme kotiin.

Pieni mies on äärimmäisen kiltti tapaus, keskittyy lähinnä vauvan velvollisuuksiin, eli syö, nukkuu ja kakkii.

ps. aiemmin pohtimani "rakastaako toista lasta yhtä paljon kuin esikoista?" -kysymykseen löysin jo vastauksen: määrällisesti ja laadullisesti rakastaa, rakkaus vaan on joka kerta hieman erilaista, jokaisella on oma paikkansa ja tilansa. Ei se rakkaus esikoiseen muutu toisen lapsen syntymän jälkeen, eikä toinen lapsi joudu tyytymään esikoiselta "ylijääviin rakkauden murusiin" vaan hänelle on ollut varattuna aivan oma paikka äidin sydämessä - ja aivan oma suuri rakkausvarasto.

torstai 23. syyskuuta 2010

Öisiä hirviöitä


Toissa yönä jouduin yhden painajaiseni sisälle - tai painajaiseni tuli minun todellisuuteeni sisälle, miten vain.

Nena heräsi jostain syystä pirteänä klo 02 ja suostui viipymään sängyssään vain ja ainoastaan käteni seuranaan, joten roikuin ison mahani kanssa sängyn reunalla pidellen kättäni neidin ulottuvissa. Torkahdin hetkeksi ja heräsin makuuhuone täynnä valoa - nena oli käynyt laittamassa kattolamppuun valon. Valot pois, nena sänkyyn, käsi ojolleen. Klo 05 neiti nukahti vihdoinkin ja minä nousin vessaan (ah, ihanat loppuraskauden vessaramppaukset) ja takaisin sänkyyn pääsin klo 05:10. Autuaasti asettauduin rauhallisesti hengittävän mieheni viereen nukkumaan, vedin peittoa itseni päälle ja torkahdin - heräten 05:20 karmeaan tunteeseen, että joku/jokin kutittaa käsivarttani. Refleksin omaisesti nappasin kutittelijan käteeni, heitin sen patjalle ja singahdin ylös sängystä (tämän mahan kanssa suunnilleen olympiamitallin veroisella nopeudella). Sanoin ääneen: "alguien caminó en mi brazo" (joku käveli käsivarrellani), mieheni hyppäsi sängystä, sytytti kattovalot ja paikallisti mustan tuhatjalkaisen, joka raivoisasti kipitti kaikkine jalkapareineen sängyltämme lattialle turvaan. Prinssi Rohkeani jäädessä taistelemaan lohikäärmettä vastaan, minä riensin vessaan pesemään käteni desinfioivalla saippualla ja runsaalla vedellä. Kättäni kihelmöi ja kutitti - siinä näkyi pistojälki.

Mieheni tapettua ilkeän hirviön sekä hävitettyä sen "maalliset jäänteet" vessanpöntön kautta, seurailimme puolisen tuntia mahdollisten allergiareaktioiden ilmestymistä. Käsi turposi, nenä tukkoontui ja aivastelu alkoi - nappasin antihistamiinin, joka posti oireet hyvin pian. Palasimme nukkumaan (tutkittuamme ensin makuuhuoneen "suurennuslasin avulla").

Mieheni nukahti varsin pian uudelleen, nena ei edes herännyt "taistelun" aikana - minä valvoin. Valvoessani hymyilin itsekseni, katselin aamun haaleassa valossa mieheni kasvoja ja olin kiitollinen - kuinka moni mies heräisi valmiina "sotaan" syvästä unesta kuullessaan ötökkäkammoisen vaimon sanovan pimeässä, että joku käveli hänen käsivarrellaan? Myönnän itsekin, että olisin varmaan pimeässä tehnyt saman hälytyksen muurahaisestakin - sellaisesta minimaalisen kokoisestakin.

Aamulla totesin miehelle, että olisin varmasti sanonut samaa muurahaisestakin; mies hymyili ja totesi, että niin olen tehnyt aiemminkin (totta, en vain muistanut sitä kertaa), mutta hän myös totesi vakavana, että hänen mielestään silti mikä tahansa säikähdykseni ansaitsee nopean reaktion - ja toisinaan säikähtelen ihan aiheestakin. ;)


Kuva lainattu jostain netistä, minulla ei tosiaankaan ollut kameraa sängynvieressä (ja vaikka olikin ollut, en olisi sitä ajatellutkaan). Nämä mustat tuhatjalkaiset ovat vaarallisia vain meille ampiasillekin allergisille - onneksi kyseinen hirviö ei tainnut minua kunnolla pistää.

keskiviikko 15. syyskuuta 2010

Liian tiivis symbioosi?


En ole koko raskauden aikana osannut pelätä synnytystä; itse asiassa en ole sitä pohtinut suuremmin, koska ajatukseni ovat aina pysähtyneet esikoiseeni ja hänen hoitoonsa synnytyksen aikana. Ns. kolmannessa maassa (eli ei kummankaan vanhemman kotimaassa) asuminen mahdollisesti hitsaa pienen perheen tiukemmin yhteen, mutta se myös aiheuttaa sen, ettei "normaalia" turvaverkostoa isovanhempineen, setineen ja tätineen ole saatavilla tarvittaessa. Lisäksi turvaverkoston puuttuminen aiheuttaa lapsen ja vanhempien välille pakollisen kiinteän symbioosin - erityisesti sen 24/7 lapsen kanssa aikaa viettävän vanhemman ja lapsen välille. Tyttäreni on kahden elinvuotensa aikana ollut pisimmillään 5 tuntia minusta erossa - silloinkin hän oli isänsä hoidossa.

Ensimmäinen synnytykseen liittyvä ongelmani ratkesi, kun äitini tarjoutui tulemaan meille kuukaudeksi auttamaan sekä nenan että vauvan hoidossa: minulla on siis luotettava henkilö, jolle jättää tyttäreni synnytyksen ajaksi. Tulemme tälläkin kertaa olemaan perhehuoneissa, joissa ei vierailuaikoja ole, vaan lähisuku (myös yli 2vuotiaat sisarukset) saavat viettää koko päiväajan siellä. Tyttäreni voi siis tulla äitini kanssa meitä katsomaan heti synnytyksen jälkeen.

Toinen ongelma on tytön nukahtaminen ilman minua. Aivan muutamaa poikkeusta lukuunottamatta, nena ei ole mennyt nukkumaan ilman minua - ja aina olen ollut kotona nukkumaanmenoaikaan. Havahduimme tähän tosi asiaan vasta viikko sitten: jonkun muunkin pitää kelvata nukuttajaksi! Mieheni on kärsivällisesti harjoittanut typykkää uuteen nukahtamisrutiiniin - minun häilyessä turvaverkkona taustalla. Ensimmäinen yritys päättyi hysteeriseen itkuun ja suureen paniikkioksennukseen. Kolmannella kerralla nukahtaminen onnistui jo ilman äidin läsnäoloa samassa huoneessa... Aikaa meillä vielä varmaankin ainakin kuun loppuun - ehkä tämä vielä tästä!

Kolmas ongelma: miten äiti selviää 48h ilman nenaa? Olen synnytyksen lähestyessä havainnut tiiviin symbioosin tunteen olevan molemmin puolista, en osaa kuvitella viettäväni kahta yötä poissa kotoa ilman tytärtäni. Yön pimeinä tunteina olen jopa suunnitellut puolivakavissani tyttäreni piilottamista peittoni alle sairaalassa tai karkaamista tyttäreni kanssa kotiin - mieshän voisi hoidella vauvaa sairaalassa?

Tiedän, että selviämme kahden vuorokauden erosta hengissä. Tiedän, että nena tulee takertumaan isäänsä turvaa saadakseen, jos minä en ole paikalla. Tiedän, ettei parin vuorokauden ero aiheuta elinikäisiä traumoja kummallekaan meistä.

Voi, miksi asioiden tietäminen on niin paljon helpompaa, kuin niiden uskominen?

perjantai 10. syyskuuta 2010

Voiko aamu enää ihanammin alkaa?

Tänä aamuna heräsin kuuden tienoilla hiippailemaan vessaan. Palasin laiskasti takaisin sänkyyn, asettauduin mukavasti ja päätin koittaa nukkua herätyskellon piippaukseen saakka - tai siihen, että nena herää. Havahduin ja sammutin herätyskellosta ensimmäisen herätyksen (vasta toinen, puoli tuntia myöhäisempi on "vakava" herätys) ja suljin vielä silmäni nukahtaen uudelleen.

Uneni läpi tunsin helliä siveltelyjä poskillani, raoitin silmiäni varovaisesti ja näin pienen tyttäreni kasvojeni edessä. Suljin silmäni uudelleen - halusin nähdä, mitä hän tekee, jos en herää sivelyyn. Seuraavaksi sain suuren märän pusun suoraan suulleni. Avasin silmäni, tyttäreni tirskui silmät sirrillään ja kurkki ylitseni nukkuvaa isäänsä, asetteli sormen huulilleen ja sihisi "papi nukkuu". Autoin pikkuista kiipeämään sänkyymme, jossa hän mylläsi suoraan ylitseni ja asettautui "koko maailman omistajan"-elkein peiton alle väliimme. Hän veti isänsä käden halaamaan itseään, taputteli tyynyäni ja sanoi "äiti pää tänne, pooofoovoo (por favor)" ja sulki silmänsä huulillaan onnellinen hymy. Katselimme mieheni kanssa toisiamme tyttäremme ylitse, hymyilimme raukeasti ja annoimme minuuttien lipua hiljalleen ohi.

Kuuntelin lintujen iloista sirkutusta, katselin aamuauringon säteiden valaisemaan huonetta ja mietin hiljaa itsekseni: voisiko aamu enää ihanammin alkaa?


torstai 9. syyskuuta 2010

Kun mies sairastaa...


Mieheni on uskomattoman vahva ihminen, hän jaksaa uurtaa läpi vaikeuksien ja kannattelee hartioillaan usein koko perheensä ongelmia - meidän perheen satunnaisten vaikeuksien lisäksi. Esimerkiksi anoppini saattaa soittaa meille ja kertoa, että hänellä on huono olo, särkee joka paikkaan ja verenpaineet ovat kohollaan. Ja sitten mieheni huolissaan soittelee sisaruksilleen (joista osa asuu jopa samassa rakennuksessa anopin kanssa), että jonkun tulee viedä äiti nyt lääkäriin. Varmasti raskasta - olla kaukana, ei voida itse auttaa ja silti tietää jokaisesta vastoinkäymisestä - ja silti hän jaksaa valittamatta tehdä kaikkensa ratkaistakseen perheensä vastoinkäymiset.

Mieheni omaa myös harvinaisen korkean kipukynnyksen - mieheksi - eikä yleensä aivan pienistä kivuista valita, mene lääkäriin tai suostu ottamaan särkylääkettä. Maanantain aamuyöllä mieheni herätti minut suunnattoman tuskainen ilme kasvoillaan ja sanoi, että hänen kylkeensä sattuu kovasti. Valvoin mieheni seurana kivun ohi menoon saakka, pohdimme yhdessä, olisiko se umpisuolentulehdus, munuaiskiviä, sappikiviä? Kun kipu meni ohitse jatkoimme nukkumista. Aamulla heräsin tyhjässä sängyssä - mieheni kärvisteli kivun kourissa keittiössä. Ehdotin päivystykseen lähtemistä ja sain heti myöntävän vastauksen - huoli valtasi mieleni entistä suurempana: nyt on tosi kyseessä.

Ajoin sairaalaan, menimme ilmoittautumaan ja vain 10 minuutin odotuksen jälkeen mieheni pääsi sisään. Odottelimme nenan kanssa ulkona, ensin tutkimuksia, verikokeita, virtsakokeita, röntgenkuvia, ultrausta. Syytä kipuun ei voitu paikallistaa, mutta ei myöskään voitu selkeästi osoittaa ettei kyseessä olisi tulehtumaan alkanut umpisuoli tai munuaiskivet. Mieheni joutui tippaan saadakseen lääkityksen ja pääsimme lähtemään kotiin. Lääkäri vielä tiukkaan kehoitti palaamaan oitis takaisin sairaalaan jos kipu palaa yhtä rankkana takaisin.

Kipu on hiljalleen laimentunut. Edelleen sattuu silloin tällöin, mutta vaimeampana kuin ennen. Pohdimme yhdessä munuaiskivien mahdollisuutta ja olen valmistanut miehelleni vahvaa flor de jamaica-teetä - aivan kaiken varalta.

Eilen illalla luin viime vuotista "meidän perhe"-lehteä, jossa oli artikkeli nuorena leskeksi jääneestä naisesta. Hänellä oli 3- ja 2-vuotiaat lapset sekä 4 kuukautta vanha vauva. Hänen miehensä menehtyi rutiinileikkauksessa sairaalassa. Luin artikkelia ja itkin. En voinut olla ajattelematta, että umpisuolentulehduksen leikkaaminenkin on rutiinileikkaus. Ja itkin. Mieheni huolestui ja meinasi takavarikoida lehteni, mutta uskoi lopulta, että minun on saatava lukea artikkeli loppuun ja tiedettävä, että he selvisivät elämässä eteenpäin.

Ennen artikkelin lukemista, en ollut ymmärtänyt itsekään, kuinka olin säikähtänyt mieheni kummallista ja vahvaa kipuilemista - mutta totta kai raskaushormooneilla on osansa tässäkin tarinassa.

keskiviikko 1. syyskuuta 2010

Kun naiset vihjailee "selkeästi" - miehet todennäköisesti eivät ymmärrä ollenkaan...


Lauantai-iltana kerroin miehelleni, että eräs yhteinen ystävämme - nainen - on juuri eronnut. Useampi yhteinen ystävämme seurusteluaikanamme koki asiakseen kertoa, että mieheni oli jossain vaiheessa ollut varsin kiinnostunut tästä naisesta. En kokenut koskaan asiaa uhkaavaksi, koska "si no fue mi año, no me hace daño" (eli suurin piirtein: mikä ei tapahtunut minun vuotenani, ei satuta minua) ja siinä keskustellessamme kysyin mieheltäni missä vaiheessa hän oli kyseisestä naisesta ollut kiinnostunut. Mies katsoi hämmästyneenä minua ja sanoi, ettei oikeastaan koskaan, nainen oli kaveri kavereiden joukossa - sillä erotuksella, että hän oli siinä vaiheessa kaveriporukan ainoa sinkkunainen, jonka tanssittaminen luonnollisesti lankesi porukan sinkkumiehille. Uskon kyllä miestä, koska he olisivat ehkä kummallisin pariskunta, minkä voin kuvitella.

Jatkoimme kuitenkin vuosien 2000-2002 ruotimista. Silloin me liikuimme paljon yhdessä - olimme myös kaveriporukan harvoja sinkkuja ja jotenkin luonnollinen pari. Viihdyin hyvin mieheni kainalossa ja mies veti minut hyvin nopeasti lähelleen - emme kuitenkaan koskaan keskustelleet aiheesta tai ylittäneet muutenkaan reilun ystävyyssuhteen rajoja. Kysyin samalla, mistä lähtien mies piti minusta "siinä mielessä" ja sain vastaukseksi huvittuneen hymyn kera "itseasiassa siitä lähtien kun tutustuimme". Hymyilytti - tietenkin - ja sanoin miehelle, niin minäkin sinusta, mutta senhän sinä tiesitkin. Seurasi pitkä hiljaisuus ja mies aidon äimistyneenä sanoi, ettei todellakaan ollut tiennyt asiaa. Hän ei ollut ilmaissut sanallisesti tunteitaan, koska oli odottanut selkeää "ei"-vastausta koko ajan. Nyt oli minun vuoroni hämmästyä, minä olin ollut täysin varma, että oma ihastukseni oli päivän selvää ja näkyi Kiinaan saakka. Itse asiassa muistan joskus harmistuneena todenneeni tästä yhteiselle ystävällemme - cupidollemme - joka oli samaa mieltä kanssani: olen varmasti lähettänyt niin selkeitä viestejä, että kyllä miehen pitäisi olla idiootti ellei huomaisi asiaa... Ja ei, ei mies ole idiootti, hän on mies. Mieheni totesi, että naiset ei taida koskaan oppia sitä seikkaa, että jos miehelle ei suoraan sanota tai osoiteta tunteita, mies todennäköisesti ei niitä tajua.

Opimme kumpikin paljon uutta yhteisestä tarinastamme lauantai-illan aikana. Minä vihdoinkin ymmärsin miksi mies ei ollut sanonut mitään suoraan ja mies oli erittäin imarreltu, koska ymmärsi, että myös minä olin ollut kiinnostunut hänestä alusta alkaen.

Nenan nukahdettua siirryimme riippukeinuihin pihakatokseemme ja katselimme toisiamme hiljaisuuden vallitessa. Aloimme puhumaan yhtä aikaa, olimme ajatelleetkin samoja asioita - kuinka paljosta saa olla kiitollinen, että vaikka soudimme ja huopasimme, annoimme virheellisiä vihjeitä ja jouduimme jopa tuhansien kilometrien välimatkan erottamiksi kolmeksi vuodeksi, saimme silti toisemme - onneksi.



En olisi itsekään uskonut, jos joku olisi sanonut minulle kuusi vuotta sitten, että tänään, 1.9.2010, on kolmas hääpäivämme.