Kylkiäinen

Pieni jalka vispaa ilmassa, asettuu hieman kiehnäten reiteni päälle, pienet sormet nypeltää ihoa ja silmät lupsuvat. Suu käy tasaisesti ja pieni painautuu tiukasti minua vasten. Uni voittaa lopulta, mutta en henno ihan vielä liikahtaa kauemmaksi, nostaa poikaa omaan sänkyynsä ja tehdä, mitä nyt tehtävä onkaan.

Minun kylkiäiseni. Poika, joka kasvaa liian nopeasti, opettelee uusia taitoja liian hurjaa vauhtia ja leikkii siskonsa kanssa lattialla innoissaan.

Kylkiäiseni - ole vielä hetki vauva.

Rento viikonloppu

Vietimme viikonlopun kotosalla, Nena ja mies kävivät sunnuntaina aamumessussa ja hedelmätorilla, mutta muuten vietimme aikaa rennosti kotiin rauhoittumalla ja vaihtoehtoisesti uima-altaassa riehumalla. Keittelimme mangomarmelaadia, koska mangopuu tuottaa edelleen n. 40 mangoa päivässä ja minua säälittää antaa niiden pilaantua - hamsterimaisesti joko soseutan niitä pakkaseen, keittelen marmelaadia tai sovellan vähän jokaista kakku- tai piirakkaohjetta mangolle sopivaksi - mangorahkaakin on tullut syötyä, mangomehusta puhumattakaan. Ja silti niitä ehtii pilaantua... Olen myös kantanut naapureille ja ystäville mangoja.


Viikonlopun aikana Nena oppi hyppäämään (kellukkeet käsivarsissaan) isänsä syliin uima-altaaseen, Aatu Armas kääntyi useaan otteeseen mahaltaan selälleen ja minä "järkytin" miestä ja Nenaa hyppäämällä Aatu Armaan päikkäreiden ajaksi vaatteet (ja silmälasit) päällä uima-altaaseen.

"Älä ikke veli, tisko tässä"

Tänään nukutin Armaan (lempinimi) pinnasänkyyn ja kipaisin vessaan. Kuulin sinne asti pojan kutsuhuudot. Ehtiessäni makuuhuoneen ovelle kuulin jotain aivan uskomattoman suloista: Nena oli kipittänyt kiireellä pikkuveikkaa katsomaan ja koitti lohduttaa vauvaa naama pinnoihin kiinni painettuna: "älä ikke veli, tisko tässä, mikä sulle tuli?, no niin, mikä sulle tuli veikka? ei mitään hätää, tisko on tässä, äiti tulee kohta, ei mitään hätää, no niin, no niin". Ja ihmeen kaupalla pikkuveikka lopetti itkemisen ja jäi katselemaan isosiskonsa kasvoja. Kyyneleet silmissäni seisoin ovella ja katselin pikkuisiani, Nenasta - universumin keskuksesta - on kasvanut hetkessä taitava ja rakastava pikkuinen isosisko ja pikkuveikkakin on kasvanut tarpeeksi jäädäkseen kuuntelemaan järkipuhetta. Minun omat rakkaani.

Carpe diem

Pienet ikenet jauhavat hieman kiukkuisesti tuttia,
joka tipahtelee suusta vähän väliä.
Kulmat kurtistuvat ja silmiin ilmestyy vakava päättäväinen katse.
Tutin jauhaminen nopenee,
posket muuttuvat punaisiksi ja kurkusta kuuluu matala ärinä.

Hetken kuluttua kuuluu "paukuttelua ja rupsutusta".
Kasvot palaavat hetkeksi tyyniksi ja tutti tipahtaa suusta.
Silmät sulkeutuvat ja hengitys tasaantuu.

Sitten kulmat rypistyvät uudelleen tuimaan kurttuun,
ärinä purkautuu kurkusta ja silmät avautuvat sirrilleen
- "paukuttelu ja rupsutus" jatkuvat.

Hiljaisuuden laskeuduttua huoneeseen
lapsi avaa silmänsä ja kajauttaa ilmoille kutsuhuudon
- mahassa on aivan hervoton aukko, ihan varmasti on suuri,
kun ei miesmuistiin ole syönyt tipan tippaa,
eikä pikkuinen muista ollenkaan tankanneensa
mahansa täyteen juuri ennen nukahtamistaan vartti aiemmin.

Silmieni edessä oma pieni poikani,
suloinen vaativa ilme kasvoillaan
ja vaipassa lämpimät kakat.

Haluaisin tallentaa muistiini kaikki pienet hetket ihan normaalista arkipäivästä. Hassut ilmeet, tuimat äänet ja ennen kaikkea sen lämpöisen vauvantuoksun.

Hyvä mieli pienestä asiasta

kuva täältä

Minulla on hyvä mieli, koen olevani tärkeä, vaikka vaivannäköni onkin ollut hyvin pientä - vain arjen pyörityksen ohella tehtyä.

Jo nenan aikana minulla oli liikaa maitoa, pumppailin sitä pakkaseen ja lopulta ihan vaan lavuaariin kaadettavaksi, en pystynyt pikkuisen vauvan kanssa ajamaan keskustaan ja takaisin luovuttamaan äidinmaitoa - koin sen sekä itselleni, että maidon omistajalle liian raskaaksi. Puoli tuntia helteellä suuntaansa on pitkä matka autoa inhoavan pikkuvauvan kanssa, sitä paitsi: perille päästyäni, minun olisi pitänyt imettää oma lapseni, en olisi voinut luovuttaa maitoa silloin. Nyt tilanne on toisin, kaupungin synnytyslaitoksen maitopankki on järjestänyt "kuriiritoiminnan", joka hakee maidon sopimuksen mukaan kotoa. Lasten omalääkäri antoi tarvittavan lisämotivaation maidon luovuttamiseen mainitsemalla, että äidinmaidosta on kova pula ja että siksi sitä annetaankin vain pienimmille keskosille. (Lasten omalääkäri päivystää kerran viikossa synnytyssairaalassa ja vastasyntyneiden teho-osastolla).

Eilen luovutin ensimmäisen satsin pakastettua äidinmaitoa. En ollut ehtinyt keräämään kovinkaan paljoa ja suoraan sanottuna minua hieman nolotti, että maitopankista ajavat meille saakka hakemaan pientä tippaa maitoa. Mainitsin asiasta myös maitopankin sairaanhoitajalle, joka heti totesi joka ikisen millilitran olevan heille uskomattoman arvokasta tavaraa. Keskustelumme lomassa hän myös totesi, että tällä hetkellä pienin pikkukeskonen syntyi raskausviikolla 29 ja painaa alle puoli kiloa - hän jaksaa syödä kerrallaan yhden millilitran. Kirjaimellisesti jokainen tippa on tärkeä!

Voi kuinka pienestä voi tulla iloiseksi! Annan mielelläni ylimääräisen maidon sitä tarvitseville, varsinkin kun maitopankki ei suuresta tarpeesta huolimatta painosta ollenkaan vaan antaa minun luovuttaa maitoa aivan omaa tahtiani, mahdollisuuksieni mukaan. Enkä edes koe tekeväni "päivän hyvää tekoa", annanhan pois vain sen, mitä emme itse tarvitse.

Nenan muskariesitys

Nena käy kerran viikossa läheisessä taide- ja tanssiakatemiassa musiikin - ja taiteen aloituskerhossa. Nena aloitti kerhon ollessan hieman reilun vuoden ikäinen. Tuttavallisesti kerhoa kutsumme suomalaisittain muskariksi, vaikka se taitaa olla hieman enemmän ja tähtäimessä ohjaajilla on tanssin, musiikin ja taiteen aktiiviharrastajat tulevaisuudessa. Nena rakastaa muskariaan ja muskaritätiään, Simonea, tuttavallisesti Momoni.

Reilu viikko sitten 1-6 vuotiaat muskarilaiset esiintyivät matineessa taidehistoria teemanaan. Nenan ryhmä 1-3 vuotiaat esittivät harlekiinejä, jotka temppuilivat "keskiaikaisessa hovissa" tehden huikeita akrobaattisuorituksia kuten narulla kävely, patjalla pyöriminen, narun hyppääminen, pullon kanssa tasapainottelu, hulahulan pyörittäminen kädessä ja niin edelleen. Nenan ryhmän lapsiin loppujen lopuksi iski ramppikuume ja ainoastaan nena ja yksi poika esiintyivät vahvistuksenaan yksi neljävuotias tyttö. Nena oli ehdottomasti tästä ryhmästä pienin (ja äidin, mummin ja isänsä mielestä suloisin). Myös yleisö taputti nenalle raikuvasti jokaisen tempun jälkeen, koska hän todella näytti uskomattoman pieneltä ja innostuneelta lavalla. Vanhempien sydän meinasi suorastaan haljeta ylpeydestä!



ps. Emme uskoneet miehen kanssa, että nena suostuu esiintymään, vaan olimme asennoituneet siihen, että neiti tarrautuu meihin kiinni ja katselemme yhdessä koko esiintymisen, mutta yllätys oli suuri - saimme myös taide- ja tanssiakatemian johtajalta (ja myös nenan omalta ohjaajalta) paljon positiivistä palautetta ja hän sanoi uskovansa, että nenasta tulee vielä yksi akatemian tähtösistä, niin innokasta oli tytön esiintyminen. :) Ja äiti ja isä totta kai uskovat tyttärensä suureen lahjakkuuteen... :D mutta näinhän sen kuuluukin olla, vai mitä? Emmekö me kaikki ansaitse sen, että tässä kovassa maailmassa on ainakin yksi ihminen, joka uskoo juuri sinun olevan täydellinen, hyvä ja ihana? Yleensä tämä henkilö on oma äitisi... :)

Vauva-arkea

Me olemme aloittaneet nelihenkisen perheen (tosin vielä mummivahvistuksella) arjen elämisen; haasteita riittää, mutta onneksi niitä naurun ja onnen hetkiäkin on tiuhassa. Nena, yllätykseksemme, ei ole minusta ollenkaan mustasukkainen, häntä ei häiritse imettäminen, ei vauvan hoito eikä muukaan, mutta isästään neiti on kovinkin mustasukkainen. Vielä ennen synnytystä tuskailimme miehen kanssa, koska nena ei kelpuuttanut häntä nukuttajaksi, nyt neiti useimmiten valitsee nukuttajakseen juuri isänsä. Muutenkin typy on täysi isäntyttö nykyisin ja he pyrkivät tekemään joka päivä jotain kivaa isä-tytär tekemistä, toisinaan käyvät tramppoliinilla hyppimässä leikkipuistossa, toisinaan menevät ostarin pallomereen ja useimmiten iltasella miehen pitkä työpäivän päätteeksi riehuvat hippaa ja tekevät temppuja pitkin kotia.

Vauva Armas on osoittanut olevansa rauhallisempi tyyppi kuin siskonsa aikoinaan, mutta osaa kyllä vaatia oman osansa huomiosta ja sylistä. Ennen kaikkea nuorukainen on selkeästi syömämiehiä ja aina, jopa viiden minuutin torkuilta herättyään, hänen mielestään "koko päivä häntä on kuivin suin pidetty" ja imuttelemaan pitäisi päästä heti.

Kuten aina lasten kanssa, arki on edennyt vaihtelevasti: ensin nukuin kolmen yön aikana yhteensä 9 tuntia ja sitten sainkin nauttia ruhtinaallisista 7 tunnin unista yhtenä yönä. Usein tuntuu, että varsinkin öiseen aikaan lapset ovat solmineet minua vastaan salaliiton: kun yksi nukkuu tyytyväisenä, toinen herää ja vuorot vaihtuvat... ja aamu valkenee.

Pienet varpaat ovat aivan vastustamattomia...

Hän on täällä

Pieni poikamme näki päivänvalon perjantaina 1.10.10 klo 11:19, tai oikeammin pieni mies näki ensimmäisenä leikkaussalin kirkkaat kohdevalot, mutta päivänvaloon pääsimme varsin pian. Pikkuiseni syntyi suunnitellun sektion kautta ja syntyessään painoi 3395g ja pituutta hänellä oli 49,5cm. Hän parkui suuren ääneen ja rauhoittui vasta kuullessaan isänsä äänen, hän hapuili epämääräisesti käsillään minun poskeani ja tuhisi aavistuksen loukkaantuneena.

Heräämössä sain pikkumiehen nakuilemaan rinnalleni ja ehdimme tutustua kaikessa rauhassa toisiimme - ja nuori mies sai ruokaa. Isänsä odotteli meitä huoneessamme - hän olisi mielellään ollut jo meidän kanssamme, mutta heräämössä oli tungosta eikä tällä(kään) kertaa isät päässeet sinne mukaan.

Sairaalassa vietimme kaksi vuorokautta ja sitten pääsimme kotiin.

Pieni mies on äärimmäisen kiltti tapaus, keskittyy lähinnä vauvan velvollisuuksiin, eli syö, nukkuu ja kakkii.

ps. aiemmin pohtimani "rakastaako toista lasta yhtä paljon kuin esikoista?" -kysymykseen löysin jo vastauksen: määrällisesti ja laadullisesti rakastaa, rakkaus vaan on joka kerta hieman erilaista, jokaisella on oma paikkansa ja tilansa. Ei se rakkaus esikoiseen muutu toisen lapsen syntymän jälkeen, eikä toinen lapsi joudu tyytymään esikoiselta "ylijääviin rakkauden murusiin" vaan hänelle on ollut varattuna aivan oma paikka äidin sydämessä - ja aivan oma suuri rakkausvarasto.

Mummi on täällä!

Mummi saapui eilen illalla ja nena otti mummin vastaan avosylin. Suurta innostusta aiheutti mummin laukuista ilmestyneet pehmoleijona ja suuren suuri kasa vaatteita. Nena jaksoi jokaisen vaatteen katsoa läpi ja sanoa ihastuneena "vau" ja kertoa meille aikuisille mitä kuvia vaatteissa oli. Lisäksi kaikki rimpsut ja varsinkin vaaleanpunainen saivat lisäpontta ilmaisuun "vau" :). Eilen typy olikin illalla varsin kerrospukeutunut, koska päälle piti laittaa uusi hame, kaksi hattua, shortsit, uudet kengät ja verkkarit.

Eilisen jännitys purkautui yöllä kauhukohtauksen merkeissä. Onneksi typykkä rauhoittui puolisen tunnin kirkumisen jälkeen uudelleen nukkumaan. On todella raskasta koittaa rauhoitella lasta, joka "katsoo" silmät tyhjyyteen tuijottaen eteenpäin ja kirkuu: kutsuu äitiä ja isiä itkien, mutta ei tunnista meitä lähellään. Kauhukohtauksia meillä on ollut tasaisin väliajoin n. puolitoista vuotiaasta saakka, odotan kovasti milloin menee kokonaan ohi - ja toivon, että vauva säästyisi näiltä.

Tänä aamuna menimme synnärillä pyörähtämässä, päivystävä lääkäri tarkisti tilanteen, lähetti sydän- ja supistuskäyrille ja lopulta kehoitti palaamaan huomenna takaisin. Tänään synnytyssalit olivat varsin ruuhkaiset. Kiirehän meillä ei ole - minulla ei ainakaan.

Ajaessamme kotia kohti synnäriltä, soitin äidilleni kyselläkseni aamun kuulumisia. Lähdimme kotoa nenan nukkuessa ja pelkäsimme, että neiti oli saanut itsensä aivan hysteeriseksi äidin ja papin hävittyä salaa kotoa. Heti mummin vastattua puhelimeen tiesin, että kaikki oli mennyt hyvin. Nena oli herännyt ja itkeskellyt noin vartin ajan, jonka jälkeen oli kuunnellut mummin selityksen, että ainakin papi on tulossa heitä katsomaan myöhemmin, niistänyt nenänsä ja syönyt aamupalan. Meidän saapuessamme kotiin neiti oli ehtinyt jo piirtää, värittää, askarrella, leikkiä hoitokoiran kanssa sekä leikkiä piilosta mummin kanssa. Me saimme tervehdykseksi leveän virneen, halaukset ja sitten mummia ja vietiin jatkaamaan piiloleikkiä. Edelleen nena kiehnää mummin kyljessä ja haluaa mummin huomion itselleen.

Tämä päivä ainakin toimi simulaatioharjoituksena nenalle, mummille ja meille vanhemmille. Huomenna on varmasti kevyempi mieli lähteä, kun tietää, että nena rauhoittuu leikkimään tyytyväisenä mummin kanssa kotona.

Voiko aamu enää ihanammin alkaa?

Tänä aamuna heräsin kuuden tienoilla hiippailemaan vessaan. Palasin laiskasti takaisin sänkyyn, asettauduin mukavasti ja päätin koittaa nukkua herätyskellon piippaukseen saakka - tai siihen, että nena herää. Havahduin ja sammutin herätyskellosta ensimmäisen herätyksen (vasta toinen, puoli tuntia myöhäisempi on "vakava" herätys) ja suljin vielä silmäni nukahtaen uudelleen.

Uneni läpi tunsin helliä siveltelyjä poskillani, raoitin silmiäni varovaisesti ja näin pienen tyttäreni kasvojeni edessä. Suljin silmäni uudelleen - halusin nähdä, mitä hän tekee, jos en herää sivelyyn. Seuraavaksi sain suuren märän pusun suoraan suulleni. Avasin silmäni, tyttäreni tirskui silmät sirrillään ja kurkki ylitseni nukkuvaa isäänsä, asetteli sormen huulilleen ja sihisi "papi nukkuu". Autoin pikkuista kiipeämään sänkyymme, jossa hän mylläsi suoraan ylitseni ja asettautui "koko maailman omistajan"-elkein peiton alle väliimme. Hän veti isänsä käden halaamaan itseään, taputteli tyynyäni ja sanoi "äiti pää tänne, pooofoovoo (por favor)" ja sulki silmänsä huulillaan onnellinen hymy. Katselimme mieheni kanssa toisiamme tyttäremme ylitse, hymyilimme raukeasti ja annoimme minuuttien lipua hiljalleen ohi.

Kuuntelin lintujen iloista sirkutusta, katselin aamuauringon säteiden valaisemaan huonetta ja mietin hiljaa itsekseni: voisiko aamu enää ihanammin alkaa?

Kun naiset vihjailee "selkeästi" - miehet todennäköisesti eivät ymmärrä ollenkaan...

Lauantai-iltana kerroin miehelleni, että eräs yhteinen ystävämme - nainen - on juuri eronnut. Useampi yhteinen ystävämme seurusteluaikanamme koki asiakseen kertoa, että mieheni oli jossain vaiheessa ollut varsin kiinnostunut tästä naisesta. En kokenut koskaan asiaa uhkaavaksi, koska "si no fue mi año, no me hace daño" (eli suurin piirtein: mikä ei tapahtunut minun vuotenani, ei satuta minua) ja siinä keskustellessamme kysyin mieheltäni missä vaiheessa hän oli kyseisestä naisesta ollut kiinnostunut. Mies katsoi hämmästyneenä minua ja sanoi, ettei oikeastaan koskaan, nainen oli kaveri kavereiden joukossa - sillä erotuksella, että hän oli siinä vaiheessa kaveriporukan ainoa sinkkunainen, jonka tanssittaminen luonnollisesti lankesi porukan sinkkumiehille. Uskon kyllä miestä, koska he olisivat ehkä kummallisin pariskunta, minkä voin kuvitella.

Jatkoimme kuitenkin vuosien 2000-2002 ruotimista. Silloin me liikuimme paljon yhdessä - olimme myös kaveriporukan harvoja sinkkuja ja jotenkin luonnollinen pari. Viihdyin hyvin mieheni kainalossa ja mies veti minut hyvin nopeasti lähelleen - emme kuitenkaan koskaan keskustelleet aiheesta tai ylittäneet muutenkaan reilun ystävyyssuhteen rajoja. Kysyin samalla, mistä lähtien mies piti minusta "siinä mielessä" ja sain vastaukseksi huvittuneen hymyn kera "itseasiassa siitä lähtien kun tutustuimme". Hymyilytti - tietenkin - ja sanoin miehelle, niin minäkin sinusta, mutta senhän sinä tiesitkin. Seurasi pitkä hiljaisuus ja mies aidon äimistyneenä sanoi, ettei todellakaan ollut tiennyt asiaa. Hän ei ollut ilmaissut sanallisesti tunteitaan, koska oli odottanut selkeää "ei"-vastausta koko ajan. Nyt oli minun vuoroni hämmästyä, minä olin ollut täysin varma, että oma ihastukseni oli päivän selvää ja näkyi Kiinaan saakka. Itse asiassa muistan joskus harmistuneena todenneeni tästä yhteiselle ystävällemme - cupidollemme - joka oli samaa mieltä kanssani: olen varmasti lähettänyt niin selkeitä viestejä, että kyllä miehen pitäisi olla idiootti ellei huomaisi asiaa... Ja ei, ei mies ole idiootti, hän on mies. Mieheni totesi, että naiset ei taida koskaan oppia sitä seikkaa, että jos miehelle ei suoraan sanota tai osoiteta tunteita, mies todennäköisesti ei niitä tajua.

Opimme kumpikin paljon uutta yhteisestä tarinastamme lauantai-illan aikana. Minä vihdoinkin ymmärsin miksi mies ei ollut sanonut mitään suoraan ja mies oli erittäin imarreltu, koska ymmärsi, että myös minä olin ollut kiinnostunut hänestä alusta alkaen.

Nenan nukahdettua siirryimme riippukeinuihin pihakatokseemme ja katselimme toisiamme hiljaisuuden vallitessa. Aloimme puhumaan yhtä aikaa, olimme ajatelleetkin samoja asioita - kuinka paljosta saa olla kiitollinen, että vaikka soudimme ja huopasimme, annoimme virheellisiä vihjeitä ja jouduimme jopa tuhansien kilometrien välimatkan erottamiksi kolmeksi vuodeksi, saimme silti toisemme - onneksi.



En olisi itsekään uskonut, jos joku olisi sanonut minulle kuusi vuotta sitten, että tänään, 1.9.2010, on kolmas hääpäivämme.

Uusia hienoja taitoja

Tänä aamuna ripustin pyykkejä narulle, nena lykki kolmipyöräistä mopoaan jaloilla eteenpäin ja kuljetti minulle pyykkipoikia. Kun saimme pyykit narulle, totesin tytölle, että olisi helpompi liikkua, jos nostaisi jalat polkimille, samaan aikaan lajittelin pyykkejä seuraavaan koneelliseen. Selkäni takaa alkoi kuulua muovipyörien ratinaa kivetyksellä ja nenan hihkaisu "kato äiti! ya puedo! mami, kato!". Käännyin nopeasti katsomaan ja typykkä oli oikeassa: hän oppi polkemaan kolmipyöräisellään myös eteenpäin. Aiemmin neiti on osannut peruttaa taitavasti polkien, nyt siis suunta on myös eteenpäin. Nyt meillä - kuten varmaan arvaatte - liikutaan ulkona vain kolmipyöräisellä polkien. ;) Osaa typykkäkin olla pollea taidostaan - ja niin on äitikin.


------------ EDIT-----------------
Tänään opittiin myös avaamaan suljetut ovet. Tästä taidosta nena on huomattavasti enemmän innostunut kuin äitinsä, jonka mielestä oli äärimmäisen helppoa, kun kykeni estämään nukkejen kylpytuokiot vessanpöntössä niin helposti, kuin oven sulkemalla...

Arkipäivän romantiikkaa

Tänään päivä alkoi tahmeasti. Olin nukkunut koko yön huonosti ja terrorisoinut myös miehen unta pyörimiselläni, vessaramppauksella ja - valitettavasti - kuorsaamalla. Olenkin siis ehtinyt siihen vaiheeseen raskautta, jolloin aloitan kuorsaamisen, eikä kyse ole mistään viehkeästä tuhinasta, vaan kuorsaan kuin humalainen 150 kiloinen mies. Onneksi useimmiten hyvä asento löytyy ja silloin kuorsaaminenkin häviää.

Istuin vielä klo 10 aamulla pyjama päällä tietokoneen ruutua tuijottaen, olin saanut kaksi toimeksiantoa käännettyä ja pohdin suihkuun menemistä ja ruuan laittamista. Sain itseni keittiöön asti aloittaakseni ruuanlaiton ja yllätykseni oli suuri, kun huomasin, että jääkaapissa odotti päiväruoka valmiina "elmukelmulla" peitettynä. Kulhojen päällä oli lappunen, jossa luki yksinkertaisesti "mina rakasta sinua". Muistin eilen illalla maininneeni miehelle mitä suunnittelin valmistaa nenalle ja itselleni päiväruuaksi. En kuitenkaan aamulla huomannut miehen touhuja, koska heräsin vasta suihkun ääniin ja ruoka oli valmistettu ennen sitä.

Marsimme nenan kanssa tyytyväisinä kylpyhuoneeseen: nena kasaamaan valitsemiaan palapelejä ja minä suihkuun. Sitä tulee kumman hyvälle tuulelle pienistä, mutta niin suurista, asioista.

Ei suuria suklaarasioita, reheviä ruusukimppuja ja timanttisormuksien säihkettä, vaan sitä arkipäivän romantiikka parhaimmillaan.

Arkipäivän onnea

Tänään ripustelimme nenan kanssa pyykkejä narulle. Tuuli puhalsi navakasti ja pyykit hulmusivat. Nena katseli puhdasta pyykkiä, otti minua kädestä kiinni ja totesi: "kaanista, äiti". Ja olihan se kaunista - puhtaat pyykit raikkaassa ilmassa.

Pyykkien pesemisessä on oma viehätyksensä. Pyykkikonehan tekee sen suurimman ja rankimman työn, mutta tuottaa suurta nautintoa erotella likapyykki eri kasoihin, latoa koneeseen ja odottaa puhtaan pyykin ripustamista. Nena osaa nauttia pyykkien ripustamisesta samalla tavalla kuin minäkin, hän haluaa ehdottomasti itselleen kaikkien sukkien ripustamisen ja laittaa ne enemmän tai vähemmän näppärästi roikkuviin pyykkipoikiin kiinni. Sillä aikaa minä saan ripustella muut vaatteet rauhassa. Uutta pyykkikoneellista odotellessa voi leikkiä vaikka piilosta ripustettujen vaatteiden välissä. Mitä siitä jos pienet sormet tahrivatkin jonkun vaatteet hiekkaiseksi, kone pesee sen kyllä uudelleen - koska se iloinen kikatus, joka kuuluu aina vaatteiden takaa piilosta on ehdottomasti pienen lisätyön arvoista!