Kiirettä piisaa ja syötteetkin katoavat...

Meillä on ollut harvinaisen kiireistä viime viikon aikana - meni välillä päiviä, etten ehtinyt edes sähköpostiani avata. Ecuadorin tätini olivat meillä viikon kylässä ja heidän kanssaan kiersin lähimmät ostarit ja nähtävyydet läpi. Tädit palasivat sunnuntaina takaisin kotiinsa ja meilläkin koitti jälleen arki.

Mies ehti tätien vierailun aikana käydä piipahtamassa Meksikossa työmatkalla. Tällä kertaa Nenalle isän matka oli helppo juttu - kotona riitti hommia tätien kanssa ja edellisestä työmatkasta oli sen verran vähän aikaa, että tyttö muisti ja luotti, että isä tulee kuitenkin takaisin.

Nena on myös kasvanut isoksi tytöksi ja päivävaipat ovat täysin historiaa - edes pitemmälle automatkalle ei tarvita vaippaa. Neiti haluaisi kovasti käydä vessassa itsenäisesti, mutta ei meinaa kiireeltään ehtiä saamaan housuja alas... Eräänä iltapäivänä näinkin, että Nena juoksi lujaa vessaan, seuraavaksi vessasta kuului kiukkuinen: "No ei sitte, ei sitte!, mutta tuli pissa housuun pottaan...." ja näinhän siinä oli käynyt: tuli liian kiire ja neiti istui housuineen kaikkineen potalle. Minulla oli vaikeuksia pitää pokka ja kehua vakavana kun toinen oli niin nyrpeänä.


ps. Osaako joku neuvoa, miten ne syötteet saisi takaisin päälle?

Puuhailuja

Nena meni eilen ensimmäistä kertaa teatterikerhoon. Hän kävi viime vuonna musiikki-ja askartelukerhossa kerran viikossa minun kanssani. Tässä isompien teatterikerhossa lapset jäävät ohjaajan kanssa kerhoon ja äidit hätyytellään kotiin/kauppaan/aulaan odottelemaan. Minua hieman jännitti etukäteen, miten Nena jää yksin kerhoon, koska hän on aina ollut kuin viides ruumiinjäseneni tai vähän kuin kuumana kesäpäivänä asfaltille heitetty purukumi, joka tarttuu jalkapohjaan... Mutta pikkuiseni yllätti minut täysin marssien suoraan kerhotilaan sisälle, tervehtimällä ohjaajaa (tuttu askartelukerhosta) ja aloittamalla iloisen leikin. 55 minuutin kuluttua hän ilmestyi kurkkimaan oven raosta ja palasi siten takaisin loppuhetkeen. Kerhosta kotiin palasi iloinen ja väsynyt pikkutyttö.

Minä olin ajatellut ottaa kirjan mukaani ja viihdyttää itseäni lukemalla ja nukuttamalla samalla Aatu Armaan päikkäreille. Kirja kuitenkin (tietenkin) unohtui kotiin. Minulla oli kuitenkin hyvää tuuria, koska samaan aulatilaan ilmestyi toinenkin äiti. Hän odotti isomman tyttärensä judo-tunnin päättymistä 2,5vuotiaan pikkutyttärensä kanssa. Aloimme keskustella niitä näitä. Pian kävi ilmi, että hänen lapsensa ovat siinä koulussa oppilaina, johon todennäköisesti laitamme Nenan (ja Aatu Armaankin sitten aikanaan). Kerroin hänelle, että minun pitäisi muistaa soittaa ja pyytää tapaamisaikaa koululle, jotta voisin tutustua tiloihin ja toimintatapoihin -sekä ilmoittaa Nena koulujonoon, JOS vielä pitäisin tätä koulua parhaana vaihtoehtona. Siinä vaiheessa ilmeni, että tämä toinen äiti oli myös yksi tämän koulun opettajista - ollut jo 20 vuoden ajan - ja hän sanoi oitis, että tarvittaessa voin laittaa hänet suosittelijakseni (siis jos on jonoa tai jos oppilaita on kamalasti, niin koulu voi valita päältä ne lapset, jotka haluaa ja silloin koulun sisäinen suosittelija on tarpeen... minulla on kolmen ystäväni lapset myös samassa koulussa, joten minulla on myös nyt neljä suosittelijaa...).

Huomenna menemme uudelleen kerhoon, kokeilemme "pitkän kaavan" kerhopäivää, eli Nenalla olisi kerhoa klo 15-18 ja mukaan on otettava eväät... Ohjelmassa on balettia, askartelua ja sirkustemppuja. Jos tyttö nauttii ja jaksaa, todennäköisesti hän jatkaa "pitkän kaavan" kerhoilua, mutta jos tuntuu, että tahti on liian kova, valitsemme hänelle mieluisimman kerhotunnin... Täytyy katsella.


ps. Nena on ollut jo liki 2 viikkoa vaipaton (yövaippa edelleen on) ja hienosti menee :).

Nenan ruokailuja

Nena oli aikoinaan varsin hyvä ruokailija - silloin kun tarjottavat koostuivat pelkästään minun maidostani. Kiinteän ruuan aloittamisen jälkeen ruokailut olivat monen monta kuukautta hampaiden (tai ikinien) kiristelyä ja äidin huolestuneita kyyneleitä. Vasta Nenan 2vuotistarkastuksessa sain itselleni rauhan siitä, että tyttö kasvaa aivan oikeaa rataa, vaikka onkin hoikanpuoleinen, ja päätin antaa hänen syödä sen verran kuin parhaaksi katsoo. Minä valitsen mitä hän syö, hän valitsee paljonko. Tietenkin on myös niitä päiviä, jolloin neiti eläisi vain maidolla ja silloin keskustelemme vakavasti siitä, että ainakin pari lusikallista tulee maistaa...

Pikku Perhosen blogissa oli kivoja kuvia heidän lounaastaan ja nappasin minäkin nyt muistaessani Nenan lautasesta ennen ja jälkeen kuvat. Ja kun näitä kuvia katsoo, täytyy minunkin todeta, että ihan hyvinhän (ainakin eilen) tyttäreni syö. Ehkä näitä kuvia pitäisi ottaa useammin, että sen huomaisi oikeasti, koska useimmiten minä olen unohtanut kuinka paljon lautasella oli ruokaa siinä vaiheessa kun Nena on syönyt ja jättää lautaselle jotain.

Ennen ruokailua: Lautasella Tummaa riisiä, papukastiketta, naudalihaa palasina sekä tomaattia ja salaattia. Ruokajuomana on n. 1dl persikkatuoremehua (itsetehtyä kotona, ei lisättyä sokeria).

Ruokailun jälkeen: Lautaselle jäi vähän riisiä, aavistus papukastiketta ja muutama lihanpala. Toinen tomaattisiivu myös jäi lautasen reunalle. Mehun Nena joi kaiken.

Ruuan jälkeen Nena juo vielä n. 2dl maitoa samalla kun lepäilee sohvalla lastenohjelmia katsellen, tämä korvaa aiempia päiväunia, jotka jäi pois Aatu Armaan syntymän jälkeen.

Äidin pikkuleipuri

Nena sai mummilta tuliaisina Ikean leipurisetin (kaulin, piparkakkumuotit sekä pikkuiset piirakka- ja kakkuvuokat). Nenan täti taas lähetti neidille Aappa Apina-essun, jota käytetään ylpeänä sekä muskarissa että leivonnassa.

Viime viikolla leivoimmekin urakalla neidin kanssa: ensin teimme suklaamurokeksejä (jotka olivat vähintäänkin ultramodernin muotoisia, koska annoin tytön tehdä kaiken ihan itse), meidän mummin kakun (nena piteli vatkaajaa koko ajan) ja tällä viikolla teimme omenapiirakkapohjaan mangopiirakan, tällä kertaa Nena sekoitti aineet itse (käsivatkain) ja minä mittailin aineita valmiiksi kulhoon lisättäväksi.

Nena tykkää kovasti leipoa. Kun leivonnaiset ovat valmiina, Nena aloittaa isänsä kotiin odottamisen. Heti kun isän auto pysähtyy portin viereen, Nena huikkailee ikkunasta: "tule kotiin papi, Mimi peipoo huvvää!". Ja isänsä syö aina yhtä ylpeä ilme kasvoillaan tyttärensä leipomuksia, jopa niitä osittain palaneita keksejä (se paistaminen oli minun vastuullani).

jouluihmisiä - or not?

Taas on joulukuu. Hieman hämmentyneenä istuin selaamaan kalenteriani, ihmettelemään, mihin koko vuosi karkasi - se meni kuin hujauksessa. Aatu Armasta aloimme odottamaan tammikuussa, helmikuusta lähtien aloimme jännittämään raskauden kulkua. Nena Nuppusta odottaessa aika mateli, tällä kertaa aika karkasi käsistä. Kuka on lyhentänyt sekuntin vielä pienemmäksi? Tunnustakoon oitis!

Tavaratalot ja ostoskeskukset pursuavat joulukoristeita, minä liikun niissä ilman, että oikeasti huomaisin niitä, pujottelen ajatuksissani niiden ohi - mutta Nena huomaa ne varmasti - hihkuu innoissaan: "kato mami juna, kato mami polo (poro), kato mami uuuulos (ylös), hei, puussa on kuu (kuusessa on tähti)!, kato mami, kukki (pukki)...." ja niin edelleen pakottaen minutkin havahtumaan ajatuksistani ja ihastelemaan neidin seurana koristeita.

Nena on ehdottomasti jouluihmisiä, niitä, jotka piristyvät oitis nähdessää puna-kultakoristeisen puun, jouluvalot, tonttulakin, seimiasetelman - you name it, she likes it. Minä en ole jouluihminen - en edes pikkuisen. Olen viettänyt kolme viime joulua anoppilassa sopeutuen parhaani mukaan muiden traditioihin, koettaen saavuttaa edes pikkuisen joulumieltä itsellenikin, mutta joulu tulee ja menee...

Tänä vuonna vietämme ensimmäisen joulun yhdessä perheenä ja meidän pitäisi ostaa joulukuusi ja koristeet - saada edes pikkuisen kotia joulun näköiseksi, mutta emme ole vielä saaneet aikaiseksi. Loppuukohan kaupoista kuuset ennen kuin saamme ostettua kuusemme? Seimiasetelmakin on edelleen laatikossa ja varastossa - vitkuttelen sen rakentamisella, Nena viime vuonna hoiti (turhan) innokkaasti seimen jokaista ihmis- ja eläinhahmoa - ja seimi on posliininen, joten se ei hoitamista pahemmin kaipaa. Viikonloppuna seimi on kuitenkin varmaankin kasattava. Onhan jo toinen adventtisunnuntai tulossa!

Nena - pienin taivaan enkeleistä (joulukuvaelma vuodelta 2009)

Pois paha nokkosrokko!

Nena esitteli minulle maanantaina ranteesta näppylöitä, tutkin niitä aikani ja totesin ne "varmaan ohimeneväksi" ja jatkoimme päivän touhuja. Eilen Nena esitteli näppylänsä uudelleen, nyt ne oli raavittu rikki ja niitä oli muutama enemmän. Rasvasin neidin käden bepanthenilla ja jatkoimme päivän touhuja.

Viime yönä olin juuri imettänyt Armaan ja saanut hänet nukahtamaan toisessa huoneessa, kun kuulin Nenan itkua. Menin katsomaan (koska miehellä on tosi rankka työviikko, päätin armahtaa hänet tällä kertaa ja hoitaa homman) ja Nena itki ja raapi kättään - ja rintaansa ja nilkkojaan ja reisiään ja selkäänsä.... Tutkin valon kanssa neidin läpikotaisin. Näppylöitä edelleen oli lähinnä vain ranteissa, mutta kaiketi tukala olo sai neidin raapimaan joka paikkaa. Yö oli hiostavan kuuma ja kaikki, jotka ovat ihottumasta kärsineet, tietävät kuinka tukalaksi nihkeä ilma saa kutinan... Rasvasin tytön bepanthenilla, pidin kädestä, keskustelin, että nyt on yö ja nyt nukutaan... ja sain seurata tuskaista pyörimistä liki kolme tuntia ennen kuin uni vei voiton. Monen monta kertaa typy oli jo liki nukahtanut, kun oli pakko havahtua raapimaan. Ja kun sain Nenan nukkumaan, olikin Armaan vuoro saada äidin huomio...

Aamulla soitin lastenlääkärille ja kuvailin ihottumaa - sain puhelinreseptin antihistamiineille ja kehoituksen antaa kolmen päivän ajan lääkettä, 48 tunnin sisällä ihottuman tulisi hävitä, tai sitten minun pitää viedä neiti näytille. Eli apteekkiin mars.

kuva täältä
Tämän lääkkeen tulisi parantaa ihottuma...

ps. Meille ihottuma on laatuaan ensimmäinen, eli kaikki ne, jotka taistelevat päivittäin lapsen atooppisen ihon, allergian tai ihottuman kanssa, saavat minulta kaiken sympatian.

Nenan muskariesitys

Nena käy kerran viikossa läheisessä taide- ja tanssiakatemiassa musiikin - ja taiteen aloituskerhossa. Nena aloitti kerhon ollessan hieman reilun vuoden ikäinen. Tuttavallisesti kerhoa kutsumme suomalaisittain muskariksi, vaikka se taitaa olla hieman enemmän ja tähtäimessä ohjaajilla on tanssin, musiikin ja taiteen aktiiviharrastajat tulevaisuudessa. Nena rakastaa muskariaan ja muskaritätiään, Simonea, tuttavallisesti Momoni.

Reilu viikko sitten 1-6 vuotiaat muskarilaiset esiintyivät matineessa taidehistoria teemanaan. Nenan ryhmä 1-3 vuotiaat esittivät harlekiinejä, jotka temppuilivat "keskiaikaisessa hovissa" tehden huikeita akrobaattisuorituksia kuten narulla kävely, patjalla pyöriminen, narun hyppääminen, pullon kanssa tasapainottelu, hulahulan pyörittäminen kädessä ja niin edelleen. Nenan ryhmän lapsiin loppujen lopuksi iski ramppikuume ja ainoastaan nena ja yksi poika esiintyivät vahvistuksenaan yksi neljävuotias tyttö. Nena oli ehdottomasti tästä ryhmästä pienin (ja äidin, mummin ja isänsä mielestä suloisin). Myös yleisö taputti nenalle raikuvasti jokaisen tempun jälkeen, koska hän todella näytti uskomattoman pieneltä ja innostuneelta lavalla. Vanhempien sydän meinasi suorastaan haljeta ylpeydestä!



ps. Emme uskoneet miehen kanssa, että nena suostuu esiintymään, vaan olimme asennoituneet siihen, että neiti tarrautuu meihin kiinni ja katselemme yhdessä koko esiintymisen, mutta yllätys oli suuri - saimme myös taide- ja tanssiakatemian johtajalta (ja myös nenan omalta ohjaajalta) paljon positiivistä palautetta ja hän sanoi uskovansa, että nenasta tulee vielä yksi akatemian tähtösistä, niin innokasta oli tytön esiintyminen. :) Ja äiti ja isä totta kai uskovat tyttärensä suureen lahjakkuuteen... :D mutta näinhän sen kuuluukin olla, vai mitä? Emmekö me kaikki ansaitse sen, että tässä kovassa maailmassa on ainakin yksi ihminen, joka uskoo juuri sinun olevan täydellinen, hyvä ja ihana? Yleensä tämä henkilö on oma äitisi... :)

Vauva-arkea

Me olemme aloittaneet nelihenkisen perheen (tosin vielä mummivahvistuksella) arjen elämisen; haasteita riittää, mutta onneksi niitä naurun ja onnen hetkiäkin on tiuhassa. Nena, yllätykseksemme, ei ole minusta ollenkaan mustasukkainen, häntä ei häiritse imettäminen, ei vauvan hoito eikä muukaan, mutta isästään neiti on kovinkin mustasukkainen. Vielä ennen synnytystä tuskailimme miehen kanssa, koska nena ei kelpuuttanut häntä nukuttajaksi, nyt neiti useimmiten valitsee nukuttajakseen juuri isänsä. Muutenkin typy on täysi isäntyttö nykyisin ja he pyrkivät tekemään joka päivä jotain kivaa isä-tytär tekemistä, toisinaan käyvät tramppoliinilla hyppimässä leikkipuistossa, toisinaan menevät ostarin pallomereen ja useimmiten iltasella miehen pitkä työpäivän päätteeksi riehuvat hippaa ja tekevät temppuja pitkin kotia.

Vauva Armas on osoittanut olevansa rauhallisempi tyyppi kuin siskonsa aikoinaan, mutta osaa kyllä vaatia oman osansa huomiosta ja sylistä. Ennen kaikkea nuorukainen on selkeästi syömämiehiä ja aina, jopa viiden minuutin torkuilta herättyään, hänen mielestään "koko päivä häntä on kuivin suin pidetty" ja imuttelemaan pitäisi päästä heti.

Kuten aina lasten kanssa, arki on edennyt vaihtelevasti: ensin nukuin kolmen yön aikana yhteensä 9 tuntia ja sitten sainkin nauttia ruhtinaallisista 7 tunnin unista yhtenä yönä. Usein tuntuu, että varsinkin öiseen aikaan lapset ovat solmineet minua vastaan salaliiton: kun yksi nukkuu tyytyväisenä, toinen herää ja vuorot vaihtuvat... ja aamu valkenee.

Pienet varpaat ovat aivan vastustamattomia...

Urhoollinen pieni isosisko

Synnytyksen ollessa takana - ja myös niiden kahden ainoan yön, jotka nenan on täytynyt nukkua ilman äitiä - on hyvä kerrata myös urhean pienen isosiskon "puoli tarinasta".

Nena jäi perjantaina nukkumaan, kun me lähdimme sairaalaan katsastamaan tilannetta. Nenalle oli kyllä kerrottu edellisenä iltana, että voi olla, että äiti ja isi käy hakemassa vauvan kotiin ja että äitillä menee siellä aikaa... Mutta koska äiti ei ole koskaan ollut illalla poissa kotoa - saati sitten yöllä - ei viesti selkeästi mennyt perille. Aamulla sängystään kömpi ylös hymyilevä pieni tyttö, joka ei pahemmin edes etsinyt äitiä ja isää - uskoi heti mummin selitykset. Iltapäivällä mies hakikin jo nenan ja mummin vauvaa katsomaan ja nena oli hyvin helpottunut, kun äiti olikin vielä olemassa. Nenaa selkeästi huoletti tippa ja kaikki sairaanhoitajat, jotka kävivät äidin kuntoa tarkastamassa. Nena itkua nieleskellen aina hoki "mamãe, mamãe..." kun sairaanhoitaja lähestyi äitiä. Pikkuveli herätti nenassa suurta ylpeyttä ja hellyyttä; hän kyseli äidiltään ja isältään kiinnostuneena "ele é seu?" (onko hän sinun?). Illalla kotiinlähtö sai kuitenkin itkuhanat auki - ja kuulin nenan itkun neljänteen kerrokseen suljetun ikkunan läpi, kun mies ja mummi kantoivat hänet sairaalan parkkipaikalle. Typy oli itkenyt koko 40 minuutin kotimatkan ja kotonakin vielä huomattuaan, että hänen tulisi mennä nukkumaan ilman äitiä. Mies onneksi oli psyykannyt itselleen suuren määrän kärsivällisyyttä ja lempeyttä ja sai tytön unten maille palatakseen itse nukkumaan sairaalaan.

Toisena aamuna nena oli herännyt yhtä hymyileväisenä, leikkinyt mummin ja hoitokoiran kanssa ja ollut hyvin ilahtunut kun isänsä tuli hakemaan sairaalaan vierailulle. Sairaalassa kuulin käytävältä tytön puheen pulputuksen ja hän oli reippas koko vierailun ajan. Minulle hän ei suuremmin huomiota suonut - olinhan minä pettänyt hänen luottamuksensa "aina läsnäolevaan äitimyyttiin", mutta vauva sai paljon ihastuneita silityksiä ja päivittelyjä nenalta. Vauva kylvetettiin nenan läsnäollessa - ja parkui tietenkin suureen ääneen kovaa kohtaloaan. Nena istui sohvalla katsomassa vauvan kylvetystä kyyneleet silmissä ja hoki "älä ikke vauffa, älä ikke" - pientä oli pakko mennä halaamaan. Illalla kotiinlähtö sujui huomattavasti paremmin, nena jopa suostui antamaan minullekin halin ja hyvän yön suukon ennen lähtöään, mutta itkuhan siinä silti tuli heti oven lähellä, tosin tällä kertaa itku vaimeni jo ennen hissille ehtimistä ja unikin tuli kotona helpommin isin paitaa rutistaessa.

Sunnuntaina emme enää hakeneet nenaa ja mummia sairaalaan, minulle oli luvattu kotiuttaminen puolille päivin. Nena ja mummi leikkivät kotona kaikessa rauhassa. Kun saavuimme kotiin nena oli riemuissaan: itki ja nauroi yhtä aikaa ja komensi vanhempansa "direto a casa" (suoraan kotiin). Mummi kertoi nenan käyneen sinä päivänä monta kertaa kadun reunalla huutelemassa "auton lähtösuuntaan" "disculpa mami, disculpa papi, disculpa nené" (eli pyytänyt meiltä kaikilta erikseen anteeksi). Itkuhan siinä äidille tuli, kun ymmärsi, että pieni nena oli ajatellut, että olemme isänsä kanssa suuttuneet hänelle ja menneet muualle - ja kaiken lisäksi ottaneet vauvan hänen tilalleen ja kuinka urhoollisesti pienokaiseni koitti pyytää anteeksi meiltä, jotta palaisimme. Isänsäkin nieleskeli kyyneleitä kuullessaan asiasta. Koitimme selittää nenalle näitä elämän tosiasioita, kuinka äiti ja isä eivät koskaan tule kykenemään suuttumaan niin paljon, että hylkäisivät hänet - että se ei ole edes mahdollista.

Ajattelin, että nena olisi mustasukkainen vauvalle, mutta ainakin vielä, nena rakastaa yli kaiken pikkuveljeään, hellii varovaisesti ja nuuskuttaa vauvantuoksua varovaisesti rakastunut ilme kasvoillaan... Minä odottelen kaikessa rauhassa kuherruskuukauden loppumista ja mustasukkaisuuden astumista kuvioihin, en usko, että universumin keskipiste jakaa parrasvalot täysin kivuttomasti pikkuveikan kanssa.

Mummi on täällä!

Mummi saapui eilen illalla ja nena otti mummin vastaan avosylin. Suurta innostusta aiheutti mummin laukuista ilmestyneet pehmoleijona ja suuren suuri kasa vaatteita. Nena jaksoi jokaisen vaatteen katsoa läpi ja sanoa ihastuneena "vau" ja kertoa meille aikuisille mitä kuvia vaatteissa oli. Lisäksi kaikki rimpsut ja varsinkin vaaleanpunainen saivat lisäpontta ilmaisuun "vau" :). Eilen typy olikin illalla varsin kerrospukeutunut, koska päälle piti laittaa uusi hame, kaksi hattua, shortsit, uudet kengät ja verkkarit.

Eilisen jännitys purkautui yöllä kauhukohtauksen merkeissä. Onneksi typykkä rauhoittui puolisen tunnin kirkumisen jälkeen uudelleen nukkumaan. On todella raskasta koittaa rauhoitella lasta, joka "katsoo" silmät tyhjyyteen tuijottaen eteenpäin ja kirkuu: kutsuu äitiä ja isiä itkien, mutta ei tunnista meitä lähellään. Kauhukohtauksia meillä on ollut tasaisin väliajoin n. puolitoista vuotiaasta saakka, odotan kovasti milloin menee kokonaan ohi - ja toivon, että vauva säästyisi näiltä.

Tänä aamuna menimme synnärillä pyörähtämässä, päivystävä lääkäri tarkisti tilanteen, lähetti sydän- ja supistuskäyrille ja lopulta kehoitti palaamaan huomenna takaisin. Tänään synnytyssalit olivat varsin ruuhkaiset. Kiirehän meillä ei ole - minulla ei ainakaan.

Ajaessamme kotia kohti synnäriltä, soitin äidilleni kyselläkseni aamun kuulumisia. Lähdimme kotoa nenan nukkuessa ja pelkäsimme, että neiti oli saanut itsensä aivan hysteeriseksi äidin ja papin hävittyä salaa kotoa. Heti mummin vastattua puhelimeen tiesin, että kaikki oli mennyt hyvin. Nena oli herännyt ja itkeskellyt noin vartin ajan, jonka jälkeen oli kuunnellut mummin selityksen, että ainakin papi on tulossa heitä katsomaan myöhemmin, niistänyt nenänsä ja syönyt aamupalan. Meidän saapuessamme kotiin neiti oli ehtinyt jo piirtää, värittää, askarrella, leikkiä hoitokoiran kanssa sekä leikkiä piilosta mummin kanssa. Me saimme tervehdykseksi leveän virneen, halaukset ja sitten mummia ja vietiin jatkaamaan piiloleikkiä. Edelleen nena kiehnää mummin kyljessä ja haluaa mummin huomion itselleen.

Tämä päivä ainakin toimi simulaatioharjoituksena nenalle, mummille ja meille vanhemmille. Huomenna on varmasti kevyempi mieli lähteä, kun tietää, että nena rauhoittuu leikkimään tyytyväisenä mummin kanssa kotona.

Pieniä askeleita eteenpäin

Nena on itsenäistynyt pienin, mutta varmoin askelein. Lauantaista lähtien nukahtaminen sujuu itsekseen; huvittavaa, että tavoite oli, että neiti suostuisi isänsä nukutettavaksi ja reilun viikon sinnikkään treenin jälkeen isä jo kelpasi nukuttajaksi - ja isä keksi, ettei nukuttajaa tarvita. Neiti menee sänkyyn, hänen kanssaan luetaan iltarukous, hän juo iltamaidon ja saa tutin, jonka jälkeen poistumme hiljaa huoneesta. Typy ei (toistaiseksi) ole koittanut kertaakaan nousta sängystä pois ja nukahtaminen sujuu reilussa viidessä minuutissa. Nena oli jo aloittanut omat "sänkytemppunsa" (nostan pään ylös, paukuttelen patjaa jaloillani ja keksin syitä itkuun) ja koska nyt ei ole yleisöä tempuille, ei niitä typyn mielestä kannata tehdä.

Eilen keskustelimme miehen kanssa typyn nukahdettua, kuinka hyvälle tämä tuntuukaan - nena ilmiselvästi on jo iso tyttö.

Eilen kävimme myös istukkavirtausdopplerissa. Vauva on kasvanut hyvin ja kaikki virtaukset olivat hyviä - vauva tietenkin teki kaikkensa hankaloittaakseen mittauksia heilumalla kuin heinämies. Ultraaja totesi vauvan pään olevan jo kiinnittynyt ja esitteli meille pienen lättänenän, joka oli jo puristuneena luuta vasten. Supistuksia tulee erityisesti illalla, mutta häviävät pois vajaan tunnin rytmikkään supistelun jälkeen - parempi näin, koska äitini tulee nenaa hoitamaan vasta huomenna. Vauvalla on napanuora kaulan ympärillä, mutta se ei huoleta, koska sektio kuitenkin on edessä.

Sain eilen lääkäriltä kopion sektiopäätöksestä ja käskyn marssia sen kanssa synnärille käymään torstaina tai perjantaina, jotta siellä tarkistaisivat kunnolla tilanteen ja päättäisivät tarkan päivämäärän. Maksimissaan ensi viikon lopussa vauva syntyy. Nyt siis on rv 38+4.

Plan B

Saimme miehen kanssa vihdoinkin eilen laadittua "plan B"-suunnitelman vauvan tulon varalle, jos vauva päättää kiirehtiä maailmaan ennen suunniteltua ajankohtaa... Soittelin vauvan tulevalle kummitädille, joka ilomielin lupautui nukkumaan kännykkä ja kotipuhelin päällä äitini saapumiseen saakka - hänen kotoaan ajaa parissa kymmenessä minuutissa meille ja n. 40 minuutissa synnytyssairaalalle, eli hän voi napata nenan luokseen joko täältä tai sieltä - tarpeen mukaan. Vauvan tuleva kummitäti on myös suomalainen ja nenallekin tuttu ja turvallinen aikuinen, joten nyt voi hieman huokaista. Ainakaan minun ei tarvitse yksin mennä sairaalaan vaan saan joka tapauksessa miehen mukaani.

ps. lisäksi tällä ystävällä on kaksi lapsirakasta koiraa, jotka taatusti harhauttavat nenan huomiota äidin ikävöimisestä...

Liian tiivis symbioosi?

En ole koko raskauden aikana osannut pelätä synnytystä; itse asiassa en ole sitä pohtinut suuremmin, koska ajatukseni ovat aina pysähtyneet esikoiseeni ja hänen hoitoonsa synnytyksen aikana. Ns. kolmannessa maassa (eli ei kummankaan vanhemman kotimaassa) asuminen mahdollisesti hitsaa pienen perheen tiukemmin yhteen, mutta se myös aiheuttaa sen, ettei "normaalia" turvaverkostoa isovanhempineen, setineen ja tätineen ole saatavilla tarvittaessa. Lisäksi turvaverkoston puuttuminen aiheuttaa lapsen ja vanhempien välille pakollisen kiinteän symbioosin - erityisesti sen 24/7 lapsen kanssa aikaa viettävän vanhemman ja lapsen välille. Tyttäreni on kahden elinvuotensa aikana ollut pisimmillään 5 tuntia minusta erossa - silloinkin hän oli isänsä hoidossa.

Ensimmäinen synnytykseen liittyvä ongelmani ratkesi, kun äitini tarjoutui tulemaan meille kuukaudeksi auttamaan sekä nenan että vauvan hoidossa: minulla on siis luotettava henkilö, jolle jättää tyttäreni synnytyksen ajaksi. Tulemme tälläkin kertaa olemaan perhehuoneissa, joissa ei vierailuaikoja ole, vaan lähisuku (myös yli 2vuotiaat sisarukset) saavat viettää koko päiväajan siellä. Tyttäreni voi siis tulla äitini kanssa meitä katsomaan heti synnytyksen jälkeen.

Toinen ongelma on tytön nukahtaminen ilman minua. Aivan muutamaa poikkeusta lukuunottamatta, nena ei ole mennyt nukkumaan ilman minua - ja aina olen ollut kotona nukkumaanmenoaikaan. Havahduimme tähän tosi asiaan vasta viikko sitten: jonkun muunkin pitää kelvata nukuttajaksi! Mieheni on kärsivällisesti harjoittanut typykkää uuteen nukahtamisrutiiniin - minun häilyessä turvaverkkona taustalla. Ensimmäinen yritys päättyi hysteeriseen itkuun ja suureen paniikkioksennukseen. Kolmannella kerralla nukahtaminen onnistui jo ilman äidin läsnäoloa samassa huoneessa... Aikaa meillä vielä varmaankin ainakin kuun loppuun - ehkä tämä vielä tästä!

Kolmas ongelma: miten äiti selviää 48h ilman nenaa? Olen synnytyksen lähestyessä havainnut tiiviin symbioosin tunteen olevan molemmin puolista, en osaa kuvitella viettäväni kahta yötä poissa kotoa ilman tytärtäni. Yön pimeinä tunteina olen jopa suunnitellut puolivakavissani tyttäreni piilottamista peittoni alle sairaalassa tai karkaamista tyttäreni kanssa kotiin - mieshän voisi hoidella vauvaa sairaalassa?

Tiedän, että selviämme kahden vuorokauden erosta hengissä. Tiedän, että nena tulee takertumaan isäänsä turvaa saadakseen, jos minä en ole paikalla. Tiedän, ettei parin vuorokauden ero aiheuta elinikäisiä traumoja kummallekaan meistä.

Voi, miksi asioiden tietäminen on niin paljon helpompaa, kuin niiden uskominen?

Voiko aamu enää ihanammin alkaa?

Tänä aamuna heräsin kuuden tienoilla hiippailemaan vessaan. Palasin laiskasti takaisin sänkyyn, asettauduin mukavasti ja päätin koittaa nukkua herätyskellon piippaukseen saakka - tai siihen, että nena herää. Havahduin ja sammutin herätyskellosta ensimmäisen herätyksen (vasta toinen, puoli tuntia myöhäisempi on "vakava" herätys) ja suljin vielä silmäni nukahtaen uudelleen.

Uneni läpi tunsin helliä siveltelyjä poskillani, raoitin silmiäni varovaisesti ja näin pienen tyttäreni kasvojeni edessä. Suljin silmäni uudelleen - halusin nähdä, mitä hän tekee, jos en herää sivelyyn. Seuraavaksi sain suuren märän pusun suoraan suulleni. Avasin silmäni, tyttäreni tirskui silmät sirrillään ja kurkki ylitseni nukkuvaa isäänsä, asetteli sormen huulilleen ja sihisi "papi nukkuu". Autoin pikkuista kiipeämään sänkyymme, jossa hän mylläsi suoraan ylitseni ja asettautui "koko maailman omistajan"-elkein peiton alle väliimme. Hän veti isänsä käden halaamaan itseään, taputteli tyynyäni ja sanoi "äiti pää tänne, pooofoovoo (por favor)" ja sulki silmänsä huulillaan onnellinen hymy. Katselimme mieheni kanssa toisiamme tyttäremme ylitse, hymyilimme raukeasti ja annoimme minuuttien lipua hiljalleen ohi.

Kuuntelin lintujen iloista sirkutusta, katselin aamuauringon säteiden valaisemaan huonetta ja mietin hiljaa itsekseni: voisiko aamu enää ihanammin alkaa?

Elämä voittaa - mahdollisesti

Nena sairasti onneksi vain 24h ajan tehokasta express-tautia, tuntuu, että virus koitti saada kaiken mahdollisen aikaiseksi lyhyemmässä ajassa, mutta onneksi se on jo takana. Jouduimme tosin yön aikana käymään ensiavussa hakemassa lapselle lääkettä kankkuun, kun kuume nousi korkealle, nestekään ei pysynyt sisällä ja siispä kuumelääkekään ei pysynyt mahassa... Neiti oli jo lauantaina täysin toipunut ja reipas uhmaikäinen, joka olisi halunnut leikkiä koko ajan jääkylmällä vedellä. Suihkussa yhtään kylmempi vesi saa aikaan oitis "kylmästä värisevän" hennon pyynnön: "kymmää vettä äiti, anna kuumaa", mutta puutarhaletkun jäisen hyytävä vesi on nenasta silti aivan ihanaa... Tosin jälkeen päin kylmä pieni käsi hakeutuu äidin käteen ja hampaiden kalinan seasta kuuluu "anna äiti kuumaa vettä, mennään nuikkuun".

Viikonlopun aikana minäkin koitin ladata akkujani, lapsen sairastelu vie kummasti voimia - myös minulta, vaikka nena onkin harvinaisen vähän sairastellut. Koitin nukkua jokaisten päiväunien aikana edes hetken ja muutenkin vietimme varsin leppoisan kotiviikonlopun, jonka aikana nena uhmasi minkä ehti, mutta onneksi uhmaamisen välissä ehti leikkimään kivasti ;).

Nyt, maanantaiaamuna, seuraan vatsani tuntemuksia: kiertämistä, vääntämistä, ellotusta... Ei kai se virus nyt minulle tullut? Kurkku on karhea ja nenä tukkoinen - nenan tutkinut lääkäri totesikin, että tytöllä on kaikesta huolimatta todella hyvä vastustuskyky, koska tämä virusepidemia on aiheuttanut lähes kaikille mahataudin lisäksi flunssaa. JOS sen viruksen saan, toivottavasti se on edes se nenan jo sairastama... Mieluummin itse on kipeä kuin että lapsi on kipeä.

Muskaria ja vatsatautia

Eilen oli nenalla muskari- ja askartelukerho. Kerhossa kaikki sujui hämmentävän hienosti ja nena askarteli innokkaasti saaden yllättävän hienoa jälkeä aikaiseksi ja musiikkiosuuden aikana soitti, lauloi ja tanssi melkein ohjeiden mukaisesti. Kiukkukohtauksiakaan ei saanut kuin muutaman kerran, kun liian kiva soitin piti palauttaa takaisin hyllyyn... Oletettavasti siltä reissulta me kuitenkin saimme saalistettua vatsataudin...

Nena aloitti oksentamisen aamulla jo ennen aamiaista. Kuvittelin sen silloin olevan vaan kurkussa olleen liman "sylkemistä". Seuraavaksi ulos tuli aamupala, sitten päiväruuaksi syöty sosekeitto. Puolikas mandariinia pysyi sisällä, samaten pari hörppyä vettä ja nyt ennen päiväunia juotu desi vedellä lantrattua maitoa. Nenaa on vaikea saada juomaan muuta kuin maitoa ja koska maidon sanotaan olevan pahaksi vatsataudin aikana, lantrasin sitä edes vedellä, jospa se auttaisi asiaa.

Myös minä tunnen kiusallisesti vatsaani vellovan. Sairastin viimeksikin nenan kanssa yhdessä rotaviruksen toukokuun alussa - nena tosin rankempana kuin minä. Toivottavasti kyseessä olisi joku 24h express-tauti eikä yhtään pidempi versio.

Väsymystä ilmassa

Nena alkaa lyhentää päiväuniaan jälleen kerran ja nyt päiväunilta ilmestyykin noin tunnin nukkumisen jälkeen erittäin pirteä taapero. Aiemmin äitikin uskalsi asettautua nukkumaan torkut päiväunien ajaksi, mutta nyt tuntuu vakavasti siltä, että jos haluaa saada tehtyä myös sellaiset kotihommat tai työt tietokoneella, jotka pitää tehdä ilman puuhakasta apulaista, ei nukkumaan kannata uskaltautua. Tämä loppuraskauskin aiheuttaa tiettyä unisuutta, eikä katkonaiset yöunet lonkkasärkyjen takia ainakaan paranna tilannetta.

Eilen kävimme illan suussa hakemassa autoni huoltamolta miehen avustuksella, minä ja nena palasimme sieltä lähes suoraan kotiin rauhoittumaan iltatoimiin ja mies poistui "yhdelle" kaverimme baarin avajaisiin. Tarkoituksena oli, että mies ehtisi lukemaan iltasatua nenalle vielä ennen nenan nukkumaan menoa, toisin kuitenkin kävi ja noin kymmeneltä mies soitti tehtaalta ja kertoi joutuneensa palaamaan töihin erästä "ex tempore urgente"-asiaa hoitamaan - hänet oli hälytetty paikalle baarin avajaisista. Nena oli jo siinä vaiheessa nukkunut makoisasti reilun tunnin. Eräs väsynyt äiti jyrsi hieman iltapalaksi valmistamaansa ruokaa ja jäi odottelemaan miestä kotiin - saikin odotella kaikessa rauhassa klo 00:30 saakka.

En osaa mennä nukkumaan ennen kuin pieni perhe on turvallisesti kotona. Nuokuin sohvalla ja katsoin huonoa elokuvaa, jonka lopulta vaihdoin Kiti Kokkosen "Terveisin Karo"-kirjaan, jonka sain vähän aikaa sitten lainaan eräältä ystävältäni. Ehdin lukea kirjan puoleen väliin ennen kuin siirryin ikkunan viereen tuijottamaan hiljaista ja hämärää katua. Huoli alkoi vallata mielen, aiemmin katsotun huonon elokuvan öinen auto-onnettomuus palasi mieleen estelyistä huolimatta ja vastoin tapojani koitin soittaa mieheni kännykkään saadakseni varmistuksen, että kaikki on hyvin - minulle vastasi vain vastaaja. Huoli kasvoi, en osannut enää irroittaa silmiäni kadusta ja onneksi aika pian mies ajoikin pihaan.

Aamulla kuuden tunnin yöuni tuntui aivan liian vähäiseltä - suorastaan huonolta vitsiltä - mutta kummasti silti jaksoimme nenan kanssa puuhailla ja leikkiä päiväuniaikaan saakka. Päiväunille taisi tänään nukahtaa äiti ennen nenaa. Ja päiväunilta epäilemättä heräsi pirteämpänä pikkuinen taapero. Tänä iltana ohjelmassa on nenan kylpy, iltatoimet ja aikainen nukkumaan meneminen - myös äidillä, vaikka perjantai-illat perinteisesti ovatkin parisuhteelle pyhitettyjä, nyt taitaa olla pakko laittaa nukkuminen etusijalle.


ps. Tällä hetkellä kuulen oman sängyn kutsun kiusallisen selkeästi, nenaa moinen ei vielä neljään tuntiin voisi vähempää kiinnostaa.

ps.2. Kuvasta näkyy "se" päiväpeitto, josta kerroin tässä postauksessa.

Uusia hienoja taitoja

Tänä aamuna ripustin pyykkejä narulle, nena lykki kolmipyöräistä mopoaan jaloilla eteenpäin ja kuljetti minulle pyykkipoikia. Kun saimme pyykit narulle, totesin tytölle, että olisi helpompi liikkua, jos nostaisi jalat polkimille, samaan aikaan lajittelin pyykkejä seuraavaan koneelliseen. Selkäni takaa alkoi kuulua muovipyörien ratinaa kivetyksellä ja nenan hihkaisu "kato äiti! ya puedo! mami, kato!". Käännyin nopeasti katsomaan ja typykkä oli oikeassa: hän oppi polkemaan kolmipyöräisellään myös eteenpäin. Aiemmin neiti on osannut peruttaa taitavasti polkien, nyt siis suunta on myös eteenpäin. Nyt meillä - kuten varmaan arvaatte - liikutaan ulkona vain kolmipyöräisellä polkien. ;) Osaa typykkäkin olla pollea taidostaan - ja niin on äitikin.


------------ EDIT-----------------
Tänään opittiin myös avaamaan suljetut ovet. Tästä taidosta nena on huomattavasti enemmän innostunut kuin äitinsä, jonka mielestä oli äärimmäisen helppoa, kun kykeni estämään nukkejen kylpytuokiot vessanpöntössä niin helposti, kuin oven sulkemalla...

Hiljaisuutta kuunnellessa

Vietin viime yönä monen monta tuntia hiljaisuutta kuunnellen, vauva möyrysi kumman aktiivisesti ja painoi virtsarakkoa tehokkaasti. Nousinkin vähän väliä hiippailemaan vessaan, palatakseni takaisin sänkyyn lämpimän täkin alle. Mies-reppana joutui useaan otteeseen (tietämättään) lämmittämään vaimonsa kohmeiset varpaat ja nena sai joka kerralla peiton omien jalkojensa päälle.

Siinä loikoillessani - ja hyvää asentoa metsästäessäni - minulla oli hyvää aikaa kuunnella hiljaisuutta, tai oikeammin lähes hiljaisuutta, koska hiljaisuuden rikkoi kaksi minulle rakasta ääntä, nenan tuhina ja miehen tasainen hengitys. Ajatukseni risteilivät nykyhetken ja tulevan välillä, suunnittelivat vauvan syntymän jälkeistä aikaa ja palasivat taas nauttimaan vauvan leikkisistä potkuista.

Yön hiljaisina tunteina oli aikaa miettiä rakenneultrassa havaittua virtsan takaisinvirtausta munuaisiin ja sitä, että rv 31 tehdyssä ultrauksessa tämä takaisinvirtaus näkyy edelleen yhtä selkeänä kuin rv 21 rakenneultrassa. Olen onnistunut päiväaikaan olemaan täysin murehtimatta asiaa, enkä yölläkään varsinaista murhetta asiasta itselleni rakentanut, mutta pieni huoli tietenkin kaihersi ajatusten keskellä. Tämä virtsan takaisinvirtaus munuaisiin on kuulemma varsin yleistä sikiöaikana ja suurimmassa osassa tapauksia korjaantuu itsestään loppuraskauden aikana - ja jos ei korjaannu, vaiva useimmiten on helposti hoidettavissa. Nenan viime kuun lastenlääkärin tarkistuksen aikana päätin vuodattaa huoleni nenan lääkärille; tuleehan hänestä vauvankin oma lääkäri. Mieli keveni heti huomattavasti, lääkäri kun otti asian selkeästi hoidettavakseen ja kirjoitti vauvalle varattuun kansioon (kyllä, hän on jo avannut vauvalle oman kansion), että muistaa lähettää vauvan heti pikkuisena munuaisultraan tilanteen tarkastamiseksi. On rauhoittava tietää, ettei minun tarvitse nyt huolehtia tästä asiasta, vaan ammattilainen huolehtii minun puolestani.

Ehdin myös pohtia esikoistani ja hänen suhtautumistaan vauvaan. Hän rakastaa vauvoja ja mielellään toivoo niitä äidin syliin siliteltäviksi - omassakin sylissään hän jaksaa pitää huolella vauvaa pitemmänkin tovin. Oma sisarus, joka onkin pysyvästi perheen osa, voi kuitenkin tehdä typyn mustasukkaiseksi. Mustasukkaisuus on kuitenkin luonnollinen tunnetila pienelle lapselle, joka on tottunut olemaan perheen keskipiste, joka pääsee syliin sillä sekuntilla, kun sylille on tarvetta. Olen koittanut muistuttaa itseäni nyt jo siitä, että muistan antaa nenalle omaa erityistä aikaa myös vauvan syntymän jälkeen.

Ja se äidin rakkaus. Rakastaako esikoistaan enemmän kuin tulevaa vauvaa? Se kielletty aihe - täysi tabu - on myös pyörinyt mielessä. Keskusteltuani ihanien ystävieni kanssa, myös äitien, olen tullut siihen tulokseen, että kaikki pohtivat näitä kysymyksiä ennen toisen lapsensa syntymää ja toteavat sitten huolensa olleen turha. Päätin siis antaa näidenkin ajatusten olla kaikessa rauhassa pääni sisällä.

Juuri kun minä olin saanut ajatukseni suurinpiirtein järjestykseen ja vauvan rauhoittumaan, nena heräsi pirteänä uuteen aamuun - kello neljältä. Sain kuitenkin tytön taivuteltua nukahtamaan uudelleen, vaikka se aikaa veikin, ja minäkin sain kello viiden kieppeissä unen päästä kiinni.

Sama virsi aamusta iltaan

Nena on mielestäni maailman suloisimpiin tyttölapsiin lukeutuva - ja varmasti minulle se rakkain, mutta silti tämä uhmaikä aiheuttaa erinäisiä hampaiden kiristelyjä päivittäin useaan otteeseen.

Tänään huomasin hokevani samaa virttä aamusta iltaan. "Älä ota!", "anna olla!", "laita takaisin!", "pois sieltä!", "lopeta tuo!" ja niin edelleen. Typyä harmittaa - ja äitiä harmittaa...

Teimme mieheni kanssa tietoisen päätöksen olla siirtämättä koriste-esineitä, valokuvia tai viinipulloja lapsen ulottumattomiin hänen alkaessaan kontata. Pian typy oppikin, ettei kaikkiin tavaroihin saa koskea - that was simple. Uhmaiän alkaessa typy kuitenkin haluaa testata rajojaan, jos koskisin kuitenkin? Ja äiti kieltää, selittää ja johdattaa tekemään jotain sallittua - tylsää tietenkin - asiaa. Typy palaa pian takaisin kielletyn asian luokse ja kokeilee, joko nyt saisi... Ja äiti kieltää, selittää ja johdattaa tekemään jotain muuta.

Hieman nuuduttavaa. Kädenvääntöä maailman sitkeimmän lapsen kanssa. Tekisi mieli nostella kaikki tavarat korkeammalle - pois silmistä, pois pienen käden ulottuvilta - mutta en tee sitä. Uskon, että lapseni oppii uudelleen, ettei kaikkea haluamaansa voi toteuttaa.

Ja niinpä minä kiristelen hampaitani, lasken hiljaa mielessäni sataan ja sanon uudelleen: "mennään leikkimään oikeilla leluilla, jätetään tuo kukkamaljakko tuohon pöydälle". Ja me menemme jälleen leikkimään - ainakin hetkeksi.