Näytetään tekstit, joissa on tunniste lasten kasvatusta. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste lasten kasvatusta. Näytä kaikki tekstit

tiistai 8. helmikuuta 2011

Puuhailuja

Nena meni eilen ensimmäistä kertaa teatterikerhoon. Hän kävi viime vuonna musiikki-ja askartelukerhossa kerran viikossa minun kanssani. Tässä isompien teatterikerhossa lapset jäävät ohjaajan kanssa kerhoon ja äidit hätyytellään kotiin/kauppaan/aulaan odottelemaan. Minua hieman jännitti etukäteen, miten Nena jää yksin kerhoon, koska hän on aina ollut kuin viides ruumiinjäseneni tai vähän kuin kuumana kesäpäivänä asfaltille heitetty purukumi, joka tarttuu jalkapohjaan... Mutta pikkuiseni yllätti minut täysin marssien suoraan kerhotilaan sisälle, tervehtimällä ohjaajaa (tuttu askartelukerhosta) ja aloittamalla iloisen leikin. 55 minuutin kuluttua hän ilmestyi kurkkimaan oven raosta ja palasi siten takaisin loppuhetkeen. Kerhosta kotiin palasi iloinen ja väsynyt pikkutyttö.

Minä olin ajatellut ottaa kirjan mukaani ja viihdyttää itseäni lukemalla ja nukuttamalla samalla Aatu Armaan päikkäreille. Kirja kuitenkin (tietenkin) unohtui kotiin. Minulla oli kuitenkin hyvää tuuria, koska samaan aulatilaan ilmestyi toinenkin äiti. Hän odotti isomman tyttärensä judo-tunnin päättymistä 2,5vuotiaan pikkutyttärensä kanssa. Aloimme keskustella niitä näitä. Pian kävi ilmi, että hänen lapsensa ovat siinä koulussa oppilaina, johon todennäköisesti laitamme Nenan (ja Aatu Armaankin sitten aikanaan). Kerroin hänelle, että minun pitäisi muistaa soittaa ja pyytää tapaamisaikaa koululle, jotta voisin tutustua tiloihin ja toimintatapoihin -sekä ilmoittaa Nena koulujonoon, JOS vielä pitäisin tätä koulua parhaana vaihtoehtona. Siinä vaiheessa ilmeni, että tämä toinen äiti oli myös yksi tämän koulun opettajista - ollut jo 20 vuoden ajan - ja hän sanoi oitis, että tarvittaessa voin laittaa hänet suosittelijakseni (siis jos on jonoa tai jos oppilaita on kamalasti, niin koulu voi valita päältä ne lapset, jotka haluaa ja silloin koulun sisäinen suosittelija on tarpeen... minulla on kolmen ystäväni lapset myös samassa koulussa, joten minulla on myös nyt neljä suosittelijaa...).

Huomenna menemme uudelleen kerhoon, kokeilemme "pitkän kaavan" kerhopäivää, eli Nenalla olisi kerhoa klo 15-18 ja mukaan on otettava eväät... Ohjelmassa on balettia, askartelua ja sirkustemppuja. Jos tyttö nauttii ja jaksaa, todennäköisesti hän jatkaa "pitkän kaavan" kerhoilua, mutta jos tuntuu, että tahti on liian kova, valitsemme hänelle mieluisimman kerhotunnin... Täytyy katsella.


ps. Nena on ollut jo liki 2 viikkoa vaipaton (yövaippa edelleen on) ja hienosti menee :).

torstai 30. syyskuuta 2010

Mummi on täällä!

Mummi saapui eilen illalla ja nena otti mummin vastaan avosylin. Suurta innostusta aiheutti mummin laukuista ilmestyneet pehmoleijona ja suuren suuri kasa vaatteita. Nena jaksoi jokaisen vaatteen katsoa läpi ja sanoa ihastuneena "vau" ja kertoa meille aikuisille mitä kuvia vaatteissa oli. Lisäksi kaikki rimpsut ja varsinkin vaaleanpunainen saivat lisäpontta ilmaisuun "vau" :). Eilen typy olikin illalla varsin kerrospukeutunut, koska päälle piti laittaa uusi hame, kaksi hattua, shortsit, uudet kengät ja verkkarit.

Eilisen jännitys purkautui yöllä kauhukohtauksen merkeissä. Onneksi typykkä rauhoittui puolisen tunnin kirkumisen jälkeen uudelleen nukkumaan. On todella raskasta koittaa rauhoitella lasta, joka "katsoo" silmät tyhjyyteen tuijottaen eteenpäin ja kirkuu: kutsuu äitiä ja isiä itkien, mutta ei tunnista meitä lähellään. Kauhukohtauksia meillä on ollut tasaisin väliajoin n. puolitoista vuotiaasta saakka, odotan kovasti milloin menee kokonaan ohi - ja toivon, että vauva säästyisi näiltä.

Tänä aamuna menimme synnärillä pyörähtämässä, päivystävä lääkäri tarkisti tilanteen, lähetti sydän- ja supistuskäyrille ja lopulta kehoitti palaamaan huomenna takaisin. Tänään synnytyssalit olivat varsin ruuhkaiset. Kiirehän meillä ei ole - minulla ei ainakaan.

Ajaessamme kotia kohti synnäriltä, soitin äidilleni kyselläkseni aamun kuulumisia. Lähdimme kotoa nenan nukkuessa ja pelkäsimme, että neiti oli saanut itsensä aivan hysteeriseksi äidin ja papin hävittyä salaa kotoa. Heti mummin vastattua puhelimeen tiesin, että kaikki oli mennyt hyvin. Nena oli herännyt ja itkeskellyt noin vartin ajan, jonka jälkeen oli kuunnellut mummin selityksen, että ainakin papi on tulossa heitä katsomaan myöhemmin, niistänyt nenänsä ja syönyt aamupalan. Meidän saapuessamme kotiin neiti oli ehtinyt jo piirtää, värittää, askarrella, leikkiä hoitokoiran kanssa sekä leikkiä piilosta mummin kanssa. Me saimme tervehdykseksi leveän virneen, halaukset ja sitten mummia ja vietiin jatkaamaan piiloleikkiä. Edelleen nena kiehnää mummin kyljessä ja haluaa mummin huomion itselleen.

Tämä päivä ainakin toimi simulaatioharjoituksena nenalle, mummille ja meille vanhemmille. Huomenna on varmasti kevyempi mieli lähteä, kun tietää, että nena rauhoittuu leikkimään tyytyväisenä mummin kanssa kotona.

tiistai 28. syyskuuta 2010

Pieniä askeleita eteenpäin

Nena on itsenäistynyt pienin, mutta varmoin askelein. Lauantaista lähtien nukahtaminen sujuu itsekseen; huvittavaa, että tavoite oli, että neiti suostuisi isänsä nukutettavaksi ja reilun viikon sinnikkään treenin jälkeen isä jo kelpasi nukuttajaksi - ja isä keksi, ettei nukuttajaa tarvita. Neiti menee sänkyyn, hänen kanssaan luetaan iltarukous, hän juo iltamaidon ja saa tutin, jonka jälkeen poistumme hiljaa huoneesta. Typy ei (toistaiseksi) ole koittanut kertaakaan nousta sängystä pois ja nukahtaminen sujuu reilussa viidessä minuutissa. Nena oli jo aloittanut omat "sänkytemppunsa" (nostan pään ylös, paukuttelen patjaa jaloillani ja keksin syitä itkuun) ja koska nyt ei ole yleisöä tempuille, ei niitä typyn mielestä kannata tehdä.

Eilen keskustelimme miehen kanssa typyn nukahdettua, kuinka hyvälle tämä tuntuukaan - nena ilmiselvästi on jo iso tyttö.

Eilen kävimme myös istukkavirtausdopplerissa. Vauva on kasvanut hyvin ja kaikki virtaukset olivat hyviä - vauva tietenkin teki kaikkensa hankaloittaakseen mittauksia heilumalla kuin heinämies. Ultraaja totesi vauvan pään olevan jo kiinnittynyt ja esitteli meille pienen lättänenän, joka oli jo puristuneena luuta vasten. Supistuksia tulee erityisesti illalla, mutta häviävät pois vajaan tunnin rytmikkään supistelun jälkeen - parempi näin, koska äitini tulee nenaa hoitamaan vasta huomenna. Vauvalla on napanuora kaulan ympärillä, mutta se ei huoleta, koska sektio kuitenkin on edessä.

Sain eilen lääkäriltä kopion sektiopäätöksestä ja käskyn marssia sen kanssa synnärille käymään torstaina tai perjantaina, jotta siellä tarkistaisivat kunnolla tilanteen ja päättäisivät tarkan päivämäärän. Maksimissaan ensi viikon lopussa vauva syntyy. Nyt siis on rv 38+4.

tiistai 17. elokuuta 2010

Hiljaisuutta kuunnellessa


Vietin viime yönä monen monta tuntia hiljaisuutta kuunnellen, vauva möyrysi kumman aktiivisesti ja painoi virtsarakkoa tehokkaasti. Nousinkin vähän väliä hiippailemaan vessaan, palatakseni takaisin sänkyyn lämpimän täkin alle. Mies-reppana joutui useaan otteeseen (tietämättään) lämmittämään vaimonsa kohmeiset varpaat ja nena sai joka kerralla peiton omien jalkojensa päälle.

Siinä loikoillessani - ja hyvää asentoa metsästäessäni - minulla oli hyvää aikaa kuunnella hiljaisuutta, tai oikeammin lähes hiljaisuutta, koska hiljaisuuden rikkoi kaksi minulle rakasta ääntä, nenan tuhina ja miehen tasainen hengitys. Ajatukseni risteilivät nykyhetken ja tulevan välillä, suunnittelivat vauvan syntymän jälkeistä aikaa ja palasivat taas nauttimaan vauvan leikkisistä potkuista.

Yön hiljaisina tunteina oli aikaa miettiä rakenneultrassa havaittua virtsan takaisinvirtausta munuaisiin ja sitä, että rv 31 tehdyssä ultrauksessa tämä takaisinvirtaus näkyy edelleen yhtä selkeänä kuin rv 21 rakenneultrassa. Olen onnistunut päiväaikaan olemaan täysin murehtimatta asiaa, enkä yölläkään varsinaista murhetta asiasta itselleni rakentanut, mutta pieni huoli tietenkin kaihersi ajatusten keskellä. Tämä virtsan takaisinvirtaus munuaisiin on kuulemma varsin yleistä sikiöaikana ja suurimmassa osassa tapauksia korjaantuu itsestään loppuraskauden aikana - ja jos ei korjaannu, vaiva useimmiten on helposti hoidettavissa. Nenan viime kuun lastenlääkärin tarkistuksen aikana päätin vuodattaa huoleni nenan lääkärille; tuleehan hänestä vauvankin oma lääkäri. Mieli keveni heti huomattavasti, lääkäri kun otti asian selkeästi hoidettavakseen ja kirjoitti vauvalle varattuun kansioon (kyllä, hän on jo avannut vauvalle oman kansion), että muistaa lähettää vauvan heti pikkuisena munuaisultraan tilanteen tarkastamiseksi. On rauhoittava tietää, ettei minun tarvitse nyt huolehtia tästä asiasta, vaan ammattilainen huolehtii minun puolestani.

Ehdin myös pohtia esikoistani ja hänen suhtautumistaan vauvaan. Hän rakastaa vauvoja ja mielellään toivoo niitä äidin syliin siliteltäviksi - omassakin sylissään hän jaksaa pitää huolella vauvaa pitemmänkin tovin. Oma sisarus, joka onkin pysyvästi perheen osa, voi kuitenkin tehdä typyn mustasukkaiseksi. Mustasukkaisuus on kuitenkin luonnollinen tunnetila pienelle lapselle, joka on tottunut olemaan perheen keskipiste, joka pääsee syliin sillä sekuntilla, kun sylille on tarvetta. Olen koittanut muistuttaa itseäni nyt jo siitä, että muistan antaa nenalle omaa erityistä aikaa myös vauvan syntymän jälkeen.

Ja se äidin rakkaus. Rakastaako esikoistaan enemmän kuin tulevaa vauvaa? Se kielletty aihe - täysi tabu - on myös pyörinyt mielessä. Keskusteltuani ihanien ystävieni kanssa, myös äitien, olen tullut siihen tulokseen, että kaikki pohtivat näitä kysymyksiä ennen toisen lapsensa syntymää ja toteavat sitten huolensa olleen turha. Päätin siis antaa näidenkin ajatusten olla kaikessa rauhassa pääni sisällä.

Juuri kun minä olin saanut ajatukseni suurinpiirtein järjestykseen ja vauvan rauhoittumaan, nena heräsi pirteänä uuteen aamuun - kello neljältä. Sain kuitenkin tytön taivuteltua nukahtamaan uudelleen, vaikka se aikaa veikin, ja minäkin sain kello viiden kieppeissä unen päästä kiinni.


sunnuntai 8. elokuuta 2010

Sama virsi aamusta iltaan

Nena on mielestäni maailman suloisimpiin tyttölapsiin lukeutuva - ja varmasti minulle se rakkain, mutta silti tämä uhmaikä aiheuttaa erinäisiä hampaiden kiristelyjä päivittäin useaan otteeseen.

Tänään huomasin hokevani samaa virttä aamusta iltaan. "Älä ota!", "anna olla!", "laita takaisin!", "pois sieltä!", "lopeta tuo!" ja niin edelleen. Typyä harmittaa - ja äitiä harmittaa...

Teimme mieheni kanssa tietoisen päätöksen olla siirtämättä koriste-esineitä, valokuvia tai viinipulloja lapsen ulottumattomiin hänen alkaessaan kontata. Pian typy oppikin, ettei kaikkiin tavaroihin saa koskea - that was simple. Uhmaiän alkaessa typy kuitenkin haluaa testata rajojaan, jos koskisin kuitenkin? Ja äiti kieltää, selittää ja johdattaa tekemään jotain sallittua - tylsää tietenkin - asiaa. Typy palaa pian takaisin kielletyn asian luokse ja kokeilee, joko nyt saisi... Ja äiti kieltää, selittää ja johdattaa tekemään jotain muuta.

Hieman nuuduttavaa. Kädenvääntöä maailman sitkeimmän lapsen kanssa. Tekisi mieli nostella kaikki tavarat korkeammalle - pois silmistä, pois pienen käden ulottuvilta - mutta en tee sitä. Uskon, että lapseni oppii uudelleen, ettei kaikkea haluamaansa voi toteuttaa.

Ja niinpä minä kiristelen hampaitani, lasken hiljaa mielessäni sataan ja sanon uudelleen: "mennään leikkimään oikeilla leluilla, jätetään tuo kukkamaljakko tuohon pöydälle". Ja me menemme jälleen leikkimään - ainakin hetkeksi.

keskiviikko 28. heinäkuuta 2010

Yllätyksiä


Eilen oli erään ystävämme syntymäpäivä, hänen tuore vaimonsa suunnitteli yllätysjuhlinnan erääseen pizzeriaan kaupungissa. Hän soitteli kavereiden vaimoille ja tyttöystäville, ettei kukaan vahingossa lipsauttaisi synttärisankarille suunnitelmista. Minä sain tehtäväkseni udella mieheltä, pystyvätkö he synttärisankarin kanssa lähtemään töistä tiettyyn aikaan mennessä. Lähetin miehelle sähköpostia ja kyselin asiaa... Sain siihen pian vastauksen: "odotas, kyselen synttärisankarilta". Luin paniikinomaisesti oman sähköpostiviestini läpi: en ollut muistanut laittaa, että kyseessä oli yllätys! Naputtelin pikaisen vastauksen kertoen asian oikean laidan. Istuin koneella jännittyneenä ja odotin - ja odotin. Lopulta sain vastauksen, jossa mies sanoo, ettei ollut ehtinyt vielä jutella synttärisankarin kanssa. Huokaisin helpotuksesta: yllätys oli vielä turvattu!

Valmistelin nenaa illan pizzeriakäyntiin. Siirsin päiväunia pikkuisen myöhemmäksi ja annoin tytön nukkua haluamansa ajan. Päiväunilta kuitenkin heräsi kiukkuinen pikkutyttö, jonka mielestä kaikki oli pahaa, tylsää ja muutenkin ihan mälsää... Onneksi neiti piristyi hieman iltaa kohden ja lähdimme matkaan yhdellä autolla (olin jo harkinnut, että lähdemme kahdella autolla, jolloin minä voin palata pikaisestikin takaisin kotiin, jos neidin pinna palaa).

Ilta sujui varsin hienosti. Nena aloitti illan piirtelyllä ja värittelyllä. Brasiliassa lapset ovat luonnollinen osa yhteiskuntaa ja ovat tervetulleita (niin ravintolan kuin kanssaruokailijoidenkin puolesta) mukaan ravintolaan. Tämä onkin yksi niistä seikoista, joka tekee lastenkasvattamisesta Brasiliassa helpompaa ja vähemmän yhteiskunnasta eristävää kuin monessa muussa maassa. Parin tunnin istuskelun jälkeen äidin käsilaukun uumenista löytyvät viihdykkeet alkoivat olla tylsiä ja neiti halusi juoksentelemaan. Onneksi tiistaisin on aika tyhjää ravintoloissa eikä nenan kipittely haitannut ketään. Synttärisankarin sisaren poikaystävä otti yllättäen vetovastuun neidin vahtimisessa ja lumosikin pikkuneidin aivan kokonaan. Kaksin he kävivät muun muassa tutustumassa ravintolan pizzauuniin ja neiti oli aivan tohkeissaan keittiökierrokselta palatessaan ja kertoessaan kuinka "on kuuma". En muista milloin olisimme voineet miehen kanssa nauttia ystävien seurasta näin huolettomasti. Kotiin lähdimme vasta yhdentoista nurkilla ja neiti simahti tyytyväisenä heti omaan turvaistuimeensa ja aika pienin kiukutteluin pukeutui pyjamaansa, otti maitopullonsa ja meni pinnasänkyyn - ja nukkui koko yön kuin tukki.

torstai 15. heinäkuuta 2010

Kulttuurien tuomat mutkat



Olen jo pitemmän aikaa pohtinut perhe-elämää, avioliittoja, kulttuurien tuomia vivahteita - joskus haasteita - ja elämää yleisestikin. Karkin pohdinnat italialais-suomalaisesta avioliitosta antoivat vihdoin sen tarvittavan tönäyksen kirjoittaa puhtaaksi omia mietintöjä.

Varoitus: pohdintaprosessi on edelleen kesken, varmaan koko elämän kestävä, eikä siitä siltikään varmasti valmista tule.

En ole ikinä seurustellut suomalaisen miehen kanssa, en voi siis verrata avioliittoani aiempiin kokemuksiin. Tämä vertailukohdan puutos saattaa tietenkin horjuttaa kaikkia vetämiäni johtopäätöksiä, mutta puollustuksekseni voidaan todeta, että meneväthän jotkut naimisiin "sen ensimmäisen" kanssa ja silti osaavat arvioida omaa liittoaan niin pätevästi, kuin ihminen yleensä on kykenevä arvioimaan omaa elämäänsä. Olen kuitenkin seurustellut tarpeeksi monen ecuadorilaismiehen kanssa voidakseni todeta, että yhden kulttuurinkin keskellä on hyvin monenlaisia ihmisiä - yksilöitä kaikki.

Asuin Ecuadorissa monen monta vuotta, yhteensä reilut kymmenen, ja omaksuin maan kulttuurista tietyt osat omaan kulttuuriini säilyttäen kuitenkin monen monet suomalaiset tavat. Tarkoituksenani oli omaksua hyväksi kokemani asiat korvaten niillä joitain suomalaisia "ei niin hyviä"-toimintatapoja - siis minun kohdallani, en missään tapauksessa aio ruveta kritisoimaan erityisesti ecuadorilaisten tai suomalaisten tapoja toimia - näissä kun ei sitä absoluuttisesti oikeaa tapaa todennäköisesti ole olemassakaan. Asuin myös Suomessa parin vuoden jakson, jonka aikana huomasin, että sopeudun kyllä loistavasti takaisin kotimaahanikin.

Ja sitten se avioliitto. Itse varsinainen avioliitto ei minun kohdallani ole ollut erityisen vaativa, enkä koe joutuneeni joustamaan liikaa omasta kulttuuristani - kysyin asiaa myös mieheltäni, joka aikansa pohdittuaan totesi, ettei tunne joutuneensa joustamaan missään tärkeässä asiassa. Mies vielä lisäsi, ettei hän koskaan tule ajatelleeksi edes kulttuurieroja avioliitossamme erityisesti haasteena, vaan eräänlaisena rikkautena.

Eräs suomalainen kaverini, itsekin vuosia Etelä-Amerikassa asunut, sanoi minun olevan rohkea ihminen - kuultuaan minun olevan naimisissa etelä-amerikkalaisen miehen kanssa. Hieman hämmentyneenä vastasin, että avioliitto yleensäkin tarvitsee aika paljon rohkeutta. Sain vastaukseksi "no minä en ainakaan uskaltaisi etelä-amerikkalaisen kanssa naimisiin mennä, siitä olen aivan varma". Koin tilanteen hankalaksi, tunsin, että miestäni ja minun päätöksiäni arvosteltiin epäreilusti - tuntematta koko miestä ja vastustelin kertoen mieheni kyllä asuneen kauan myös ulkomailla ja olevan hyvin avarakatseinen ja "ihan kuin eurooppalainen" ajattelutavassaan. Vastauksesi sain lyhyen: "en usko, ne on kaikki samanlaisia - etelä-amerikkalaiset miehet siis". Suoraan sanottuna, tämä oli ensimmäinen tilanne, jolloin joku nosti minun avioliittoni erilaiseen asemaan kuin ns. normaalin saman kulttuurin edustajien avioliiton.

Jäin miettimään tätä keskustelua. Pohdin ja pohdin. Saman kulttuurin sisälläkin on erilaisia toimintakulttuureita, siksihän usein anopit ja miniät ovat usein "napit vastakkain" joka maassa. Jokainen perhe on oma yksikkönsä, jolla on omat toimintamallinsa ja -tapansa.

Muistan yhden väittelyksi ja jopa riidaksi edenneen keskustelun, jonka taustalla oli selkeästi kulttuurierot ja haluttomuus joustaa toisen kulttuurin tapoihin. Ja tämäkin väittely saatiin sovittua kumpaakin miellyttävällä tavalla - kompromissit ovat valttia missä tahansa parisuhteessa.

Ja se poliittinen suku tai naitu suku... No, se on asia erikseen... Itse asumme neutraalissa maassa, josta kummankin omaan sukuun on pitkä matka - tämä helpottaa suuresti poliittisen suvun tuomia arjen yllätyksiä. Poliittisen suvun kun ei tarvitse arkipäivässä selvitäkseen mukautua muihin kulttuureihin, vaan he voivat elää niin kuin ennenkin - ainakin omasta mielestään - ja tämä tietenkin tuo omat ryppynsä monikulttuurilliseen avioliittoon. Erityisesti anopeilla on taipumus tyrkyttää "hyviä" neuvoja miniöilleen ja loukkaantua, kun niitä ei noudateta. Opin tärkeän selviytymiskeinon anopin ja muiden liian innokkaiden neuvojien viidakossa: ota kasvoillesi lehmämäinen tylsähkö ilme ja sano: "niin, mahdollisesti olet oikeassa". Älä lupaa toteuttaa neuvoa, älä koita kumota sitä järkiselityksillä - yksinkertaisesti sano: "mahdollisesti olet oikeassa". Olen huomannut, että "Guía (inútil) para madres primerizas"-kirjan (vapaa suomennus nimestä (turha) opaskirja uusille äideille) antaa railakkaalla huumorilla höystettynä hyvät eväät selvitä etelä-amerikkalaisesta anopista (ja kyllä varmasti suomalaisestakin). Suosittelen kirjaa kaikille espanjaa taitaville, sain sen itse lahjaksi eräältä ystävältäni, kun nena oli pariviikkoinen ja anoppini oli juuri saapunut kyläilemään kuukauden luonamme. Ja uskokaa pois, kirja oli kaikkea muuta kuin turha. Nauroin katketakseni löytäessäni anoppini jakamat neuvot kirjasta ja niihin ehdotetut vastaukset. Aiemmin mainitsemani neuvon lisäksi käytin kirjasta myös toista: tehdessäni jotain eri tavalla kuin anoppini olisi toivonut minun tekevän, puollustelin tekoni yksinkertaisesti kertomalla, että lastenlääkäri käski toimimaan näin - ja se toimi aina!

Itseasiassa voisin tiivistää, etten usko kulttuurien tuovan erityisesti haasteita avioliittoon - rikkautta kylläkin, mutta poliittinen suku on se varsinainen haaste jokaisessa avioliitossa.