Kaukana.

Elämään mahtuu hetkiä, jolloin kaukana asuminen ei tunnu vaikealta - skypellä voi soitella ja muutenkin sisarusten, vanhempien ja kavereiden jutuissa ja elämässä pysyy kärryillä facebookin ihmeellisen maailman kautta. Nyt kuitenkin on sellainen tilanne, että välimatka omaan perheeseen risoo. Flunssa kaataa yhä sinnikkäämmin tätä äitiä vaakatasoon, Nena alkaa parantua ja Aatu Armaan limayskä senkun pahenee. Jos asuisimme Suomessa, olen varma, että "ratsuväki" olisi jo kaahannut apuun. Mutta kyllä tästä selvitään, lämmittää se tietokin siitä, että vanhemmiltani varmasti saisin lastenhoitoapua tarvittaessa.

Tihkusateinen ja kolea Brasilia ei saa kenenkään mieltä piristymään tänään - eikä huomenna tai ylihuomenna. Sunnuntaille lupaillaan hieman parempaa keliä.

pd. kipeä ja vain kolme tuntia viime yönä nukkunut äiti ei ole kiva leikkikaveri - hän voi vaikka torkahtaa kesken "kahvittelun".

Flunssaisia ipanoita ja äitejä

Helmikuun lopussa päivälämpötilat olivat parhaimmillaan (tai pahimmillaan) +38 astetta varjossa. Olimme kuitenkin koko porukka tottuneet jo helteeseen, emmekä kärsineet kuumuudesta. Maanantaina keli muuttui, vuorokauden aikana lämpötila laski 18 astetta ja siitä lähtien on satanut jatkuvasti. Nena aloitti pahan kuuloisen yskän lauantaina, minä ja Aatu Armas seurasimme hänen esimerkkiään maanantaina. Onneksi tämä flunssa jätti nenän rauhaan ja sisältääkin vain kuumeen, lihassäryn ja kovan yskän - ei nenän tukkoisuutta.

Yöt ovat menneet vaihtelevasti. Olen jo oppinut kasaamaan ison kasan puhtaita lakanoita Nenan huoneen lipaston päälle, jotta lakanoiden vaihto keskiyöllä olisi mahdollisimman nopeaa - lisäksi minusta on tullut taitava oksennusten ämpäriin saalistaja. Pelkästään mies on selviytynyt tästä flunssasta terveenä.

Viikonloppuna flunssan pitäisi olla Nenalta ohi; eikös sanota, että flunssa kestää 8 päivää?

Tänä vuonna karnevaalikulkueen tanssijoilla mahtaa olla aika vilpoisaa... Me aiomme viettää karnevaalivapaan kotona - olen varannut jo päivittäisen päiväunivuoron itselleni...

Huono omatunto

Aatu Armas kärsi tänään kaiketi masuvaivoista, ainakin hän halusi olla koko ajan sylissä - jopa nukkuessaan. Kuljeskelin olohuoneessa hyräillen hiljaa ja nukuttaen sylihiirtäni, kun Nena ilmestyi hiljaa viereeni, nykäisi hihasta ja kysyi joko pikkuveli nukkuu. Pyysin Nenaa odottamaan hiljaa, vaikenin ja uppouduin omiin ajatuksiini hyssytellen sylissäni Aatu Armasta. Nena aloitti laulamaan omilla sanoillaan "tuutuu tuupalulla, missäs tiesit tänne tulla, tulin tuolta lulun teiltä, hämähäkin läkäteiltä...". Hymyilin Nenalle, joka kysyi oitis, joko pikkuveli nukahti. Eihän se Aatu Armas vielä nukahtanut, joten jatkoin hyssyttelyä ja Nena meni valmistautumaan suihkuun. Parin minuutin kuluttua pieni nakupekka kipitti luokseni ja pyysi laittamaan suihkun valmiiksi, lupasin tulla "aivan hetken kuluttua". Kun vihdoin sain Aatu Armaan jäämään rattaisiinsa unille, menin laittamaan nenaa suihkuun... Typy istui pöntällä pissillä - äidillä ei ole hajuakaan miten neiti oli onnistunut kiipeämään siihen - ja oli laittanut hellyttävästi hieman kurttuun ja mutkille suihkun matot. Ei kaksivuotiaan vielä pitäisi tarvita tehdä moista yksin... Huono omatunto alkoi kolkuttelemaan sydämessäni.

Avasin hanan, neiti meni suihkun alle, vilkaisi äitiä ja sanoi: "äiti-kulta, tule tänne Mimin kanssa suihkuun. Anna Mimille yksi hali". Mimi-raasu, pikkuveikan mahanpurujen takia hän oli joutunut olemaan koko päivän vähän liian iso ja omatoiminen tyttö... Silloin se vyöryi päälle - huono omatunto. Ja minun oli mentävä suihkuun tytön seuraksi - ihan vaan halaamaan.

Vähän liikaa ampiaisia

Joku naapurustossamme todennäköisesti tuhosi eilen ampaispesän. Ampiaiset lähtivät etsimään uutta kotia ja valitettavasti valitsivat astiakaappini uudeksi reviirikseen. Aluksi keittiössä oli pari ampiaista, joiden annoin lennellä ja surrata, koitin ehdottaa ovea lentosuunnaksi, mutta jätin heidät sitten surrailemaan ja menin pihalle nauttimaan lämpimästä päivästä ja vierailulle tulleesta Nenan kummitädistä poikineen. Lapset iloitsivat uima-altaassa ja me aikuiset juttelimme jääkylmän mehun ja suklaa(mango)piirakan kera.

Vieraat lähtivät aikanaan kotiinsa ja korjasin lasit tarjottimelle ja lähdin keittiöön. Yllätykseni oli suuri, kun minua tervehti sankka ampiaisparvi ja suuri surina. En edes mennyt keittiöön sisälle, vaan kipaisin kertomaan miehelle tilanteesta. Mies passitti minut ja lapset makkarisiipeen turvaan ja aloitti yhden miehen sotansa ampiasparvea vastaan aseinaan ropellituuletin, kärpäslätkä ja keittiöpyyhe. Taistelun tuiskeessa kärpäslätkä hajosi ja mies korvasi sen minun sandaalillani. Mies laski lakaistessaan kuolleita ampaisia ja kyllästyi laskemiseen ylittäessään reilusti 200. Kodin puollustus selvisi yllättävän pienin tappioin, vain yksi ampiainen pääsi pistämään miestä ohimoon.

Auringonlaskuun saakka ikkunamme takana surisi pienehkö parvi ampiaisia. Illalla, lasten ollessa jo nukkumassa, käperryin sohvalle mieheni kainaloon ja tunsin olevani täysin turvassa. Minun on pakko myöntää, että vaikken olekaan hentoa ja haurasta tyyppiä, olen silti ylpeä sankaristani, joka toimitti meidät turvaan ja kävi yksin taistoon sankkaa vihollisjoukkoa vastaan.

Aamulla en ollut tippaakaan ilahtunut noin kolmenkymmenen ampiaisen tervehdyssurinasta - avasin heille oven apposen auki ja kehoitin poistumaan. Noin puolet noudattivat kehoitustani, loput viikkosiivoaja tappoi. Iltapäivällä tulee tuholaistorjunta, varasin heidät jo viikko sitten poistamaan herhiläispesän räystään alta, mutta samalla hoitunee ampaisvaivakin. Ja jos ei hoidu, testaan Heljän vinkkiä seuraavaksi. (laittamalla laakealla astialle tahmeaa makeaa juomaa, jonne ampiaiset takertuvat ja hukkuvat - saavat ainakin makean lopun).

Kuvan ampiaiset eivät liity tapaukseen laisinkaan. :)

KotiAPUlaiset

En aio sen kummemmin perustella tai puollustella sitä, miksi meillä on sekä viikkosiivoaja että puutarhuri. Viikkosiivoaja käy kahdesti viikossa ja puutarhuri kerran. Viimeisen puolen vuoden aikana on käynyt kerta kerralta selvemmäksi, että kummankin aika meidän taloudessamme alkaa käydä vähiin. Viikkosiivoaja on alkanut hutiloimaan ja tekemään kerta toisensa jälkeen samat tyhmyydet - joista ystävällisesti huomautetaan uudelleen ja uudelleen. Puutarhurin tunnin ruokatauko venyy viikko toisensa perään - tänään hän koki tarpeelliseksi sulatella ruokaansa liki kahden tunnin ajan - lisäksi hän käyttää viimeisen työtuntinsa suihkussa käymiseen ja hiustensa kampaamiseen.

Suomalaisella on melkoinen kynnys ruveta valittamaan toisten laiskuudesta - varsinkin jos ei itse ole koko päivänä saanut aikaiseksi muuta kuin pukea ja ruokkia lapsensa - leikkiä heidän kanssaan ja siinä sivulla vilkaista, onko töitä odottamassa. Mutta eihän kukaan laske työksi sitä, että istuu hetken tai toisen tietokoneen ääressä?

Minua kuitenkin harmittaa uskomattomasti se, että maksamme käyvän palkan kummallekin siitä, että he tulevat saamaan minut pahalle tuulelle muutamaan kertaan viikossa. Tiedän, etten selviäisi tämän talon siivoamisesta, pyykkäyksistä ja silityksistä ilman apua - saati sitten puutarhan hoitamisesta, mutta silti. Minun on useampaan kertaan tehnyt mieli yksinkertaisesti iskeä kuin salama kirkkaalta taivaalta "ai, et siis aio tehdä sitä? No, anna minä teen, sinä voit mennä sinne suihkuun ja kotiisi ja olla tulematta takaisin!". Olen pyöritellyt mielessäni jo useampaa tapaa irtisanoa jompi kumpi tai vaikka kumpikin kerrallaan. Olen kuitenkin luvannut miehelleni sietää viikkosiivoajaa (miehelle siitä joka kerta valittamatta) siihen saakka, että löydämme minulle jonkun muun avuksi. Tiukkaa kuitenkin tekee.

Jos palkkaa apua kotiin, eikö siitä pitäisi todella olla enemmän apua kuin harmia?

----- edit -----

Ja kyllä, postausta kirjoittaessani olen ollut varsin huonolla tuulella siitä huolimatta, että lapset ovat yhtä aikaa nukkumassa päiväunia.

Kun mies sairastaa...

Mieheni on uskomattoman vahva ihminen, hän jaksaa uurtaa läpi vaikeuksien ja kannattelee hartioillaan usein koko perheensä ongelmia - meidän perheen satunnaisten vaikeuksien lisäksi. Esimerkiksi anoppini saattaa soittaa meille ja kertoa, että hänellä on huono olo, särkee joka paikkaan ja verenpaineet ovat kohollaan. Ja sitten mieheni huolissaan soittelee sisaruksilleen (joista osa asuu jopa samassa rakennuksessa anopin kanssa), että jonkun tulee viedä äiti nyt lääkäriin. Varmasti raskasta - olla kaukana, ei voida itse auttaa ja silti tietää jokaisesta vastoinkäymisestä - ja silti hän jaksaa valittamatta tehdä kaikkensa ratkaistakseen perheensä vastoinkäymiset.

Mieheni omaa myös harvinaisen korkean kipukynnyksen - mieheksi - eikä yleensä aivan pienistä kivuista valita, mene lääkäriin tai suostu ottamaan särkylääkettä. Maanantain aamuyöllä mieheni herätti minut suunnattoman tuskainen ilme kasvoillaan ja sanoi, että hänen kylkeensä sattuu kovasti. Valvoin mieheni seurana kivun ohi menoon saakka, pohdimme yhdessä, olisiko se umpisuolentulehdus, munuaiskiviä, sappikiviä? Kun kipu meni ohitse jatkoimme nukkumista. Aamulla heräsin tyhjässä sängyssä - mieheni kärvisteli kivun kourissa keittiössä. Ehdotin päivystykseen lähtemistä ja sain heti myöntävän vastauksen - huoli valtasi mieleni entistä suurempana: nyt on tosi kyseessä.

Ajoin sairaalaan, menimme ilmoittautumaan ja vain 10 minuutin odotuksen jälkeen mieheni pääsi sisään. Odottelimme nenan kanssa ulkona, ensin tutkimuksia, verikokeita, virtsakokeita, röntgenkuvia, ultrausta. Syytä kipuun ei voitu paikallistaa, mutta ei myöskään voitu selkeästi osoittaa ettei kyseessä olisi tulehtumaan alkanut umpisuoli tai munuaiskivet. Mieheni joutui tippaan saadakseen lääkityksen ja pääsimme lähtemään kotiin. Lääkäri vielä tiukkaan kehoitti palaamaan oitis takaisin sairaalaan jos kipu palaa yhtä rankkana takaisin.

Kipu on hiljalleen laimentunut. Edelleen sattuu silloin tällöin, mutta vaimeampana kuin ennen. Pohdimme yhdessä munuaiskivien mahdollisuutta ja olen valmistanut miehelleni vahvaa flor de jamaica-teetä - aivan kaiken varalta.

Eilen illalla luin viime vuotista "meidän perhe"-lehteä, jossa oli artikkeli nuorena leskeksi jääneestä naisesta. Hänellä oli 3- ja 2-vuotiaat lapset sekä 4 kuukautta vanha vauva. Hänen miehensä menehtyi rutiinileikkauksessa sairaalassa. Luin artikkelia ja itkin. En voinut olla ajattelematta, että umpisuolentulehduksen leikkaaminenkin on rutiinileikkaus. Ja itkin. Mieheni huolestui ja meinasi takavarikoida lehteni, mutta uskoi lopulta, että minun on saatava lukea artikkeli loppuun ja tiedettävä, että he selvisivät elämässä eteenpäin.

Ennen artikkelin lukemista, en ollut ymmärtänyt itsekään, kuinka olin säikähtänyt mieheni kummallista ja vahvaa kipuilemista - mutta totta kai raskaushormooneilla on osansa tässäkin tarinassa.

Elämä voittaa - mahdollisesti

Nena sairasti onneksi vain 24h ajan tehokasta express-tautia, tuntuu, että virus koitti saada kaiken mahdollisen aikaiseksi lyhyemmässä ajassa, mutta onneksi se on jo takana. Jouduimme tosin yön aikana käymään ensiavussa hakemassa lapselle lääkettä kankkuun, kun kuume nousi korkealle, nestekään ei pysynyt sisällä ja siispä kuumelääkekään ei pysynyt mahassa... Neiti oli jo lauantaina täysin toipunut ja reipas uhmaikäinen, joka olisi halunnut leikkiä koko ajan jääkylmällä vedellä. Suihkussa yhtään kylmempi vesi saa aikaan oitis "kylmästä värisevän" hennon pyynnön: "kymmää vettä äiti, anna kuumaa", mutta puutarhaletkun jäisen hyytävä vesi on nenasta silti aivan ihanaa... Tosin jälkeen päin kylmä pieni käsi hakeutuu äidin käteen ja hampaiden kalinan seasta kuuluu "anna äiti kuumaa vettä, mennään nuikkuun".

Viikonlopun aikana minäkin koitin ladata akkujani, lapsen sairastelu vie kummasti voimia - myös minulta, vaikka nena onkin harvinaisen vähän sairastellut. Koitin nukkua jokaisten päiväunien aikana edes hetken ja muutenkin vietimme varsin leppoisan kotiviikonlopun, jonka aikana nena uhmasi minkä ehti, mutta onneksi uhmaamisen välissä ehti leikkimään kivasti ;).

Nyt, maanantaiaamuna, seuraan vatsani tuntemuksia: kiertämistä, vääntämistä, ellotusta... Ei kai se virus nyt minulle tullut? Kurkku on karhea ja nenä tukkoinen - nenan tutkinut lääkäri totesikin, että tytöllä on kaikesta huolimatta todella hyvä vastustuskyky, koska tämä virusepidemia on aiheuttanut lähes kaikille mahataudin lisäksi flunssaa. JOS sen viruksen saan, toivottavasti se on edes se nenan jo sairastama... Mieluummin itse on kipeä kuin että lapsi on kipeä.

Muskaria ja vatsatautia

Eilen oli nenalla muskari- ja askartelukerho. Kerhossa kaikki sujui hämmentävän hienosti ja nena askarteli innokkaasti saaden yllättävän hienoa jälkeä aikaiseksi ja musiikkiosuuden aikana soitti, lauloi ja tanssi melkein ohjeiden mukaisesti. Kiukkukohtauksiakaan ei saanut kuin muutaman kerran, kun liian kiva soitin piti palauttaa takaisin hyllyyn... Oletettavasti siltä reissulta me kuitenkin saimme saalistettua vatsataudin...

Nena aloitti oksentamisen aamulla jo ennen aamiaista. Kuvittelin sen silloin olevan vaan kurkussa olleen liman "sylkemistä". Seuraavaksi ulos tuli aamupala, sitten päiväruuaksi syöty sosekeitto. Puolikas mandariinia pysyi sisällä, samaten pari hörppyä vettä ja nyt ennen päiväunia juotu desi vedellä lantrattua maitoa. Nenaa on vaikea saada juomaan muuta kuin maitoa ja koska maidon sanotaan olevan pahaksi vatsataudin aikana, lantrasin sitä edes vedellä, jospa se auttaisi asiaa.

Myös minä tunnen kiusallisesti vatsaani vellovan. Sairastin viimeksikin nenan kanssa yhdessä rotaviruksen toukokuun alussa - nena tosin rankempana kuin minä. Toivottavasti kyseessä olisi joku 24h express-tauti eikä yhtään pidempi versio.

Väsymystä ilmassa

Nena alkaa lyhentää päiväuniaan jälleen kerran ja nyt päiväunilta ilmestyykin noin tunnin nukkumisen jälkeen erittäin pirteä taapero. Aiemmin äitikin uskalsi asettautua nukkumaan torkut päiväunien ajaksi, mutta nyt tuntuu vakavasti siltä, että jos haluaa saada tehtyä myös sellaiset kotihommat tai työt tietokoneella, jotka pitää tehdä ilman puuhakasta apulaista, ei nukkumaan kannata uskaltautua. Tämä loppuraskauskin aiheuttaa tiettyä unisuutta, eikä katkonaiset yöunet lonkkasärkyjen takia ainakaan paranna tilannetta.

Eilen kävimme illan suussa hakemassa autoni huoltamolta miehen avustuksella, minä ja nena palasimme sieltä lähes suoraan kotiin rauhoittumaan iltatoimiin ja mies poistui "yhdelle" kaverimme baarin avajaisiin. Tarkoituksena oli, että mies ehtisi lukemaan iltasatua nenalle vielä ennen nenan nukkumaan menoa, toisin kuitenkin kävi ja noin kymmeneltä mies soitti tehtaalta ja kertoi joutuneensa palaamaan töihin erästä "ex tempore urgente"-asiaa hoitamaan - hänet oli hälytetty paikalle baarin avajaisista. Nena oli jo siinä vaiheessa nukkunut makoisasti reilun tunnin. Eräs väsynyt äiti jyrsi hieman iltapalaksi valmistamaansa ruokaa ja jäi odottelemaan miestä kotiin - saikin odotella kaikessa rauhassa klo 00:30 saakka.

En osaa mennä nukkumaan ennen kuin pieni perhe on turvallisesti kotona. Nuokuin sohvalla ja katsoin huonoa elokuvaa, jonka lopulta vaihdoin Kiti Kokkosen "Terveisin Karo"-kirjaan, jonka sain vähän aikaa sitten lainaan eräältä ystävältäni. Ehdin lukea kirjan puoleen väliin ennen kuin siirryin ikkunan viereen tuijottamaan hiljaista ja hämärää katua. Huoli alkoi vallata mielen, aiemmin katsotun huonon elokuvan öinen auto-onnettomuus palasi mieleen estelyistä huolimatta ja vastoin tapojani koitin soittaa mieheni kännykkään saadakseni varmistuksen, että kaikki on hyvin - minulle vastasi vain vastaaja. Huoli kasvoi, en osannut enää irroittaa silmiäni kadusta ja onneksi aika pian mies ajoikin pihaan.

Aamulla kuuden tunnin yöuni tuntui aivan liian vähäiseltä - suorastaan huonolta vitsiltä - mutta kummasti silti jaksoimme nenan kanssa puuhailla ja leikkiä päiväuniaikaan saakka. Päiväunille taisi tänään nukahtaa äiti ennen nenaa. Ja päiväunilta epäilemättä heräsi pirteämpänä pikkuinen taapero. Tänä iltana ohjelmassa on nenan kylpy, iltatoimet ja aikainen nukkumaan meneminen - myös äidillä, vaikka perjantai-illat perinteisesti ovatkin parisuhteelle pyhitettyjä, nyt taitaa olla pakko laittaa nukkuminen etusijalle.


ps. Tällä hetkellä kuulen oman sängyn kutsun kiusallisen selkeästi, nenaa moinen ei vielä neljään tuntiin voisi vähempää kiinnostaa.

ps.2. Kuvasta näkyy "se" päiväpeitto, josta kerroin tässä postauksessa.

Sama virsi aamusta iltaan

Nena on mielestäni maailman suloisimpiin tyttölapsiin lukeutuva - ja varmasti minulle se rakkain, mutta silti tämä uhmaikä aiheuttaa erinäisiä hampaiden kiristelyjä päivittäin useaan otteeseen.

Tänään huomasin hokevani samaa virttä aamusta iltaan. "Älä ota!", "anna olla!", "laita takaisin!", "pois sieltä!", "lopeta tuo!" ja niin edelleen. Typyä harmittaa - ja äitiä harmittaa...

Teimme mieheni kanssa tietoisen päätöksen olla siirtämättä koriste-esineitä, valokuvia tai viinipulloja lapsen ulottumattomiin hänen alkaessaan kontata. Pian typy oppikin, ettei kaikkiin tavaroihin saa koskea - that was simple. Uhmaiän alkaessa typy kuitenkin haluaa testata rajojaan, jos koskisin kuitenkin? Ja äiti kieltää, selittää ja johdattaa tekemään jotain sallittua - tylsää tietenkin - asiaa. Typy palaa pian takaisin kielletyn asian luokse ja kokeilee, joko nyt saisi... Ja äiti kieltää, selittää ja johdattaa tekemään jotain muuta.

Hieman nuuduttavaa. Kädenvääntöä maailman sitkeimmän lapsen kanssa. Tekisi mieli nostella kaikki tavarat korkeammalle - pois silmistä, pois pienen käden ulottuvilta - mutta en tee sitä. Uskon, että lapseni oppii uudelleen, ettei kaikkea haluamaansa voi toteuttaa.

Ja niinpä minä kiristelen hampaitani, lasken hiljaa mielessäni sataan ja sanon uudelleen: "mennään leikkimään oikeilla leluilla, jätetään tuo kukkamaljakko tuohon pöydälle". Ja me menemme jälleen leikkimään - ainakin hetkeksi.

Murphyn laki

"Jos jokin voi mennä pieleen, se myös menee pieleen".

Tänään olisi ollut parempi pysyä peittojen alla ja koittaa nukkua huomiseen saakka, mutta pakkohan ylös oli nousta. Ensin sähkösuihkustamme kärähti vastus ja jouduin pukemaan suihkuun pääsyä odottavalle pikkuneidille vaatteet päälle aiemmista lupauksistani huolimatta - siitä tietenkin seurasi paljon itkua... Tästä jatkuvasta itkusta "mami, nuikkuun, mennään nuikkuun, mami" johtuen tarkistin armaan mieheni housuntaskuista ilmiselvästi yhden taskun kahteen kertaan, eli jätin yhden taskun tarkistamatta - sen, missä oli firman luottokortit ja käyntikortteja iso pino - ja työnsin housut pesukoneeseen.

Juuri nyt kuivailemme nenan kanssa käyntikortteja parhaamme mukaan...

Harkitsin aamulla, että lähtisimme viettämään päivää jossain kauempana olevassa puistossa, menisimme autolla ja veisimme eväät mukanamme... Päätin kuitenkin siirtää piknikin omalle pihanurmikolle, täyttää lapselle kahluualtaan ja istua silmä kovana vahtimassa vieressä. Nenan mielestä se oli täydellistä ja äidin mielestä tässä suunnitelmassa oli vähemmän mahdollisia vaaranpaikkoja. Ehkä emme etsi sitä "kolmatta" (ei kahta ilman kolmatta) harmia tälle päivälle.

ps. opin juuri äsken, että Herra Murphy ei ollutkaan niin pessimistinen kuin olin aiemmin luullut, vaan aito ja alkuperäinen Murphyn laki meneekin "jos jonkin asian voi tehdä monella tavalla ja näistä tavoista yksi johtaa onnettomuuteen, ennen pitkää joku tekee asian sillä tavalla".