Hetkellistä lannistumista

Kuvittele mielessäsi tilanne, jossa uhmaikäinen tyttö leikkii kaikessa rauhassa vauvanukellaan, liki 4kk ikäinen poika jokeltelee omille varpailleen ja hyvin väsynyt äiti johdattelee lapsia iltapuuhiin... Jotta päätyisimme tähän tilanteeseen (eli saisin elohiiren rauhoittumaan ja sylihiiren viihtymään Nenan iltapuuhien ajan jossain muualla kuin sylissä) olin tehnyt työtä jo parin tunnin ajan: muovaillut pikkuneidin kanssa muovailuvahasta ja leikittänyt nenaa kahluualtaassa takapihalla sekä imettänyt Aatu Armaan horrokseen - you know, se lämmin, hiukan väsyttävä tunne, kun maha on ihan täynnä hyvää ruokaa.



Nena pyysi mennä nukkumaan jo 19:15, mikä sopi minulle mainiosti: nena oli ollut aika väsynyt koko päivän. Pesimme neidin hampaat, hän joi maitonsa ja asettautui mukavaan asentoon. Minä istahdin vierassängyn päälle ja asetin Aatu Armaan mukavammin syliini - se oli kohtalokas virhe. Aatu Armas avasi pienen suunsa ammolleen ja aloitti perusteellisen parkumisen - niin kovan, etten ole kyseisen nuoren miehen kuullut aiemmin moista parkua suustaan päästäneen. Nena nousi istumaan sänkyynsä, aloitti lörpöttelyn ja halusi tulla pois sängystä. Aatu Armas vain huusi. Ja minä komensin - liian kiukkuisesti - Nenan takaisin sänkyynsä. Kriisitilanne oli akuutti.

Kannoin Aatu Armaan parkumaan sitteriinsä, olin jo ehtinyt tarkistaa, ettei häntä voinut pistää mikään ja että vaippa ja vaatteet olivat hyvin. Palasin takaisin Nenan huoneeseen, rauhoitin tytön ja pyysin palaamaan sänkyyn. Hain Aatu Armaan sitteristä takaisin syliini - nyt hän painoi päänsä olkaani vasten ja huokaili. Nena asettautui uudelleen mukavasti ja nukahti.

Nenan nukahdettua valmistin Aatu Armaan kylpyveden, kylvetin nuoren miehen ja puin yövaatteisiin. Ehdin juuri ja juuri imettää hänet, kun hän jo nukahti.

Nyt kumpikin lapsista on nukkunut jo monta tuntia ja minäkin olen matkalla nukkumaan. Talossa on raukea hiljaisuus, jota tuulettimien hurina rikkoo. Hiljaa onnittelen itseäni kriisitilanteen rauhoittumisesta, sillä vaikka se näin kirjoitettuna vaikuttaa pieneltä aallokolta vesilasissa, se ei tuntunut siltä tapahtuessaan. Yleensä Nena ei onnistu nukahtamaan uudelleen, jos häntä häiritään juuri nukahtamisvaiheessa - ja yöunikin on sitten levotonta - onneksi tänään poikkeuksellisesti hän nukahti uudelleen helposti ja vaikuttaa nukkuvan levollisesti.

Ehdin kuitenkin kriisin uhatessa lannistua ja odotin jo pahinta - eli kummankin lapsen hysteeristä itkua, jota ei meinaa saada katkaistua, koska ei pysty lohduttamaan kumpaakin yhtä aikaa. Ja sitten menee nenät tukkoon ja sekin alkaa itkettämään... Ja silloin tekee äidinkin mieli itkeä.

Onneksi tänään kriisi laukesi itsestään. Toivottavasti meillä nukutaan tänä yönä levollisesti. Ja jos herätään keskellä yötä, niin nukahdetaan ilman turhia itkuja ja kiehnäämisiä. Toivottavasti... Varmuuden vuoksi on kuitenkin parasta, että minäkin vetäydyn nukkumaan...

Kolmisin kotona

Olen tottunut selviämään arjessa lasten kanssa yksinäni - siis ainoana aikuisena - koska mieheni tekee hyvin pitkää päivää ja usein tulee kotiin ehtiäkseen juuri ja juuri toivottamaan hyvät yöt Nenalle ja kylvettämään Aatu Armaan. Olen myös matkustanut Nenan kanssa kahdestaan sekä Suomessa että Ecuadorissa, joten tämä "yksin vastuussa" tilanne ei ole uusi minulle. En ole kuitenkaan koskaan ollut kotona yötä yksin lasten kanssa. Nenan syntymän jälkeen mies on onnistunut sumplimaan työmatkansa joko meidän ulkomaan matkojen ajoiksi tai sitten on onnistunut delegoimaan jonkun muun matkustamaan. Nyt tämä ei onnistunut.

Eilen mies lähti reissuun - hän oli viimeiseen saakka valmis perumaan reissun, mutta sain hänet vakuutettua, että selviämme kyllä. Mies tietää hyvin, että minä en pidä pimeästä (kaunis tapa sanoa, että pelkään jonkin verran pimeää) ja lisäksi häntä huolestutti hieman viime aikojen risaiset yöt ja se, miten minä jaksan hoitaessani yksin kummankin lapsen yöheräämiset.

Oli pakko myöntää, että illalla tuntui hieman oudolle istua yksin television edessä - ei ollut kenelle kritisoida ohjelmia tai näyttelijöiden ulkonäköä/vaatetusta/elokuvien käännöskukkasia tai mitä tahansa muuta. Tarkistin kotimme ovien ja ikkunoiden lukot kertaan X ja menin nukkumaan. Lapset nukkuivat hyvin, Nena nukkumaan mennessään kysyi: tuleeko papi kohta? Lupasin, että tulee toisena päivänä... ja se kelpasi vastaukseksi. Aamulla Nenalla oli kiire katsomaan, onko papi tullut yöllä kotiin. Selvitimme taas saman kuvion: papi tulee toisena päivänä, ei tänään eikä huomenna - toisena päivänä, monen yön kuluttua. Sain vastaukseksi hieman alakuloisen, mutta varman vastauksen: "papi tulee toisena päivänä kohta, vammasti tulee!". Lupasin, että varmasti tulee.

Tuntui oudolta nukkua, kun oli "liian hiljaista" - oli ikävä kuorsaustakin ja sitä, että saa töniä toista kauemmaksi mahtuakseen takaisin sänkyyn imetyksen jälkeen. Mutta tulee se mies varmasti kotiin, toisena päivänä, kohta.

Jälleen täällä

Joulun aika osoittautui meidän perheellemme todella kiireiseksi ajaksi. Meidät kutsuttiin moneen paikkaan kylään aatoksi ja lopulta menimmekin erään ystäväperheemme luokse. Aluksi kieltäydyimme kutsusta vedoten Aatu Armaan ikään ja siihen, ettemme halunneet matkata autossa kauas... ja tämä ystäväperhe siirsi koko sukunsa aatonviettopaikan omaan kotiinsa parin korttelin päähän meistä - emme siis kehdanneet kieltäytyä, vaikka oma kinkku olikin juuri valmistunut, rosolli, perunasalaatti, bataattilaatikko ja pähkinäriisi olivat aivan loppusuoralla. Juuri ennen kylään lähtemistä, käväisimme viemässä naapuriin joulukakun - ja minä astuin muurahaisten valtatielle... Noin 10 muurahaista puri minua vasempaan jalkaan saaden aikaiseksi räjähtävän allergiareaktion. Olin täynnä nokkosrokkoa, korvani turposivat kolminkertaisiksi ja huuleni niin kovasti, etten oikein voinut puhua. Onneksi nappasin antihistamiinin nopeasti ja se vaikuttikin sitten kohtuullisen pian. Olin kuin Frankesteinin morsian!

Nena sai joululahjaksi polkupyörän, dubloja, ensimmäisen barbiensa ja hienon muovailuvahasetin. Mummin ja papan lahjaa emme ole vielä saaneet aikaiseksi ostaa tytölle, mutta todennäköisesti hän saa ison vauvanuken.

Aatu Armas sai pehmonallen ja ankkamobilen - hänkään ei ole vielä saanut mummin ja papan lahjaa, mutta todennäköisesti hän saa helistimiä tms.

Joulupäivän vietimme toisen ystäväperheen luona. Nena oli todella innoissaan, koska kummassakin paikassa löytyi hieman häntä vanhempi tyttö leikkikaveriksi ja Aatu Armas kiersi "kiertopalkintona" sylistä syliin ja me miehen kanssa saimme syödä yhtä aikaa kaikessa rauhassa.

Uuden Vuoden viettoon menimme Nenan kummitädin perheen luokse ja Nena yllättäen jaksoi juhlia "kummiserkkujen" kanssa aivan aamukahteen saakka! Otin sillä kertaa lapsille pyjamat mukaan ja vaihdoinkin ne tarpeeksi ajoissa heille ylle. Kummatkin sai kantaa suoraan omaan sänkyynsä nukkumaan.

Tammikuun ensimmäisenä arkipäivänä meillä aloitti uusi kotiapulainen, joka on töissä joka arkipäivä. Tämä alkukuu onkin mennyt kotiapulaista opastaessa ja lasten kanssa leikkiessä. Ainakin kahden viikon kokemuksen jälkeen kotiapulainen on ollut hyvä valinta!

Sylihiiri ja Elohiiri

Minun lapseni, sylihiiri ja elohiiri, ovat hyvin erilaisia keskenään; kuin yö ja päivä.

Elohiiri kipittää joka paikassa, hypähtälee, tanssahtelee, lauleskelee ja valitettavasti joutuu usein myös pieniin onnettomuuksiin: mm. vanhempien parisänky on loistava tramppoliini, paitsi ettei siinä ole turvaverkkoja, joten elohiiri on kopsahtanut sieltä tällä viikolla useampaan otteeseen maahan... Sylihiiri harkitsee tarkkaan ennen kuin ilmaisee mielipiteensä asioihin, hymyilee ja kurjertaa - tai sitten huutaa kuin hengenhädässä. Elohiiri oli aivan pikkuruisenakin varsin vilkas tyttönen, häntä sai kantaa ympäri asuntoamme ja hänelle piti koko ajan jutella. Elohiiri myös kärsi koliikista ensimmäiset kolme kuukautta. Tiivistettynä: elohiiri kiihtyy nollasta sataan sekuntin aikana - niin hyvässä kuin pahassakin.

Sylihiiri viihtyy sylissä, mutta jos äiti tekee jotain muuta, sylihiiri juttelee äidin olkapäälle tai kommentoi elohiiren rupatteluun huvittuneena. Sylihiiri tyyntyy heti kun hänet otetaan syliin ja hän myös nauttii lattialla oleskelusta - vaikka yksinkin, mutta toisaalta, sylihiirellä on koko ajan viihdykkeenään elohiiri, joka kantaa leluja pikkuveljen katseltavaksi, höpöttää ja laulaa koko ajan toisen kasvojen edessä - jopa silloin, kun sylihiiri jo väsähtää ja ottaa pienet torkut. Sylihiiri harkitsee muutaman hetken ennen hymyilemistä - tai itkemistä. Hän pohtii kulmat kurtussa ennen kuin tekee päätöksen.

Elohiiri elää parhaillaan uhmaikäänsä - sitä ensimmäistä aikaa, jolloin äiti on ihan taukki. Elohiiri on olevinaan niin suuri ja itsenäinen tyttö päiväsaikaan, että sitten usein yöllä tarvitaan äitin kättä uudelleen nukahtamiseen.

Sylihiiri taas on vielä pikkuinen ja täysin symbioosissa äitin kanssa, mutta yöt sylihiiri nukkuu taivaallisen hyvin heräten kerran tai kaksi yöllä syömään simahtaen takaisin untenmaille heti masun täytyttyä.

Sylihiiri ja Elohiiri - yö ja päivä - aivan yhtä tärkeät ja rakkaat.

Vähän liikaa ampiaisia

Joku naapurustossamme todennäköisesti tuhosi eilen ampaispesän. Ampiaiset lähtivät etsimään uutta kotia ja valitettavasti valitsivat astiakaappini uudeksi reviirikseen. Aluksi keittiössä oli pari ampiaista, joiden annoin lennellä ja surrata, koitin ehdottaa ovea lentosuunnaksi, mutta jätin heidät sitten surrailemaan ja menin pihalle nauttimaan lämpimästä päivästä ja vierailulle tulleesta Nenan kummitädistä poikineen. Lapset iloitsivat uima-altaassa ja me aikuiset juttelimme jääkylmän mehun ja suklaa(mango)piirakan kera.

Vieraat lähtivät aikanaan kotiinsa ja korjasin lasit tarjottimelle ja lähdin keittiöön. Yllätykseni oli suuri, kun minua tervehti sankka ampiaisparvi ja suuri surina. En edes mennyt keittiöön sisälle, vaan kipaisin kertomaan miehelle tilanteesta. Mies passitti minut ja lapset makkarisiipeen turvaan ja aloitti yhden miehen sotansa ampiasparvea vastaan aseinaan ropellituuletin, kärpäslätkä ja keittiöpyyhe. Taistelun tuiskeessa kärpäslätkä hajosi ja mies korvasi sen minun sandaalillani. Mies laski lakaistessaan kuolleita ampaisia ja kyllästyi laskemiseen ylittäessään reilusti 200. Kodin puollustus selvisi yllättävän pienin tappioin, vain yksi ampiainen pääsi pistämään miestä ohimoon.

Auringonlaskuun saakka ikkunamme takana surisi pienehkö parvi ampiaisia. Illalla, lasten ollessa jo nukkumassa, käperryin sohvalle mieheni kainaloon ja tunsin olevani täysin turvassa. Minun on pakko myöntää, että vaikken olekaan hentoa ja haurasta tyyppiä, olen silti ylpeä sankaristani, joka toimitti meidät turvaan ja kävi yksin taistoon sankkaa vihollisjoukkoa vastaan.

Aamulla en ollut tippaakaan ilahtunut noin kolmenkymmenen ampiaisen tervehdyssurinasta - avasin heille oven apposen auki ja kehoitin poistumaan. Noin puolet noudattivat kehoitustani, loput viikkosiivoaja tappoi. Iltapäivällä tulee tuholaistorjunta, varasin heidät jo viikko sitten poistamaan herhiläispesän räystään alta, mutta samalla hoitunee ampaisvaivakin. Ja jos ei hoidu, testaan Heljän vinkkiä seuraavaksi. (laittamalla laakealla astialle tahmeaa makeaa juomaa, jonne ampiaiset takertuvat ja hukkuvat - saavat ainakin makean lopun).

Kuvan ampiaiset eivät liity tapaukseen laisinkaan. :)

Rento viikonloppu

Vietimme viikonlopun kotosalla, Nena ja mies kävivät sunnuntaina aamumessussa ja hedelmätorilla, mutta muuten vietimme aikaa rennosti kotiin rauhoittumalla ja vaihtoehtoisesti uima-altaassa riehumalla. Keittelimme mangomarmelaadia, koska mangopuu tuottaa edelleen n. 40 mangoa päivässä ja minua säälittää antaa niiden pilaantua - hamsterimaisesti joko soseutan niitä pakkaseen, keittelen marmelaadia tai sovellan vähän jokaista kakku- tai piirakkaohjetta mangolle sopivaksi - mangorahkaakin on tullut syötyä, mangomehusta puhumattakaan. Ja silti niitä ehtii pilaantua... Olen myös kantanut naapureille ja ystäville mangoja.


Viikonlopun aikana Nena oppi hyppäämään (kellukkeet käsivarsissaan) isänsä syliin uima-altaaseen, Aatu Armas kääntyi useaan otteeseen mahaltaan selälleen ja minä "järkytin" miestä ja Nenaa hyppäämällä Aatu Armaan päikkäreiden ajaksi vaatteet (ja silmälasit) päällä uima-altaaseen.

"Älä ikke veli, tisko tässä"

Tänään nukutin Armaan (lempinimi) pinnasänkyyn ja kipaisin vessaan. Kuulin sinne asti pojan kutsuhuudot. Ehtiessäni makuuhuoneen ovelle kuulin jotain aivan uskomattoman suloista: Nena oli kipittänyt kiireellä pikkuveikkaa katsomaan ja koitti lohduttaa vauvaa naama pinnoihin kiinni painettuna: "älä ikke veli, tisko tässä, mikä sulle tuli?, no niin, mikä sulle tuli veikka? ei mitään hätää, tisko on tässä, äiti tulee kohta, ei mitään hätää, no niin, no niin". Ja ihmeen kaupalla pikkuveikka lopetti itkemisen ja jäi katselemaan isosiskonsa kasvoja. Kyyneleet silmissäni seisoin ovella ja katselin pikkuisiani, Nenasta - universumin keskuksesta - on kasvanut hetkessä taitava ja rakastava pikkuinen isosisko ja pikkuveikkakin on kasvanut tarpeeksi jäädäkseen kuuntelemaan järkipuhetta. Minun omat rakkaani.

Voittaja-fiilikset

Selvisimme hengissä - ja vieläpä ihan hyvillä mielin - viime viikon kolmesta arkipäivästä, jotka vietimme kolmisin lasten kanssa. Mummi palasi Suomeen lokakuun viimeisenä sunnuntaina, mies oli pyhäinpäivän takia kotona maanantain ja tiistain, mutta keskiviikosta lähtien meille koitti "se oikea" arki. Miehen työpäivät venyvät useimmiten pitkiksi ja yli 12 tunnin työpäivä on ennemminkin sääntö kuin poikkeus. Olemme nenan kanssa jo tottuneet täysin tähän rytmiin, viikolla nena viettää aikansa lähinnä minun seurassani ja viikonloppuisin ottaa isästään kaiken irti, mutta jännitin hieman vauvan rytmien sekoittavan päiväämme ja nenan rutiinien horjuvan liikaa.

Kevät on alkanut ja kuuma aurinko estää ulkoilun klo 11-16 vauvan kanssa - nenan kanssa voisi ulkoilla kyllä, kunhan aurinkorasvaa on riittävästi. Olemmekin siis koittaneet leikkiä parhaamme mukaan takapihalla keinuen, pyöräillen ja piilosta leikkien - sinne asti ylttää itkuhälyttimen taajuuskin. Lapset tuntuivat tehneen salaliiton minua vastaan, yöllä, kun toinen nukkui, toinen kukkui ja taas vuorot vaihtuivat - nyt salaliitto ilmeisesti on ohi ja yöt menevät paremmin ja jopa päivällä vauvan yhdet päiväunet osuvat yksiin nenan unien kanssa - minä saan hetken rauhallista aikaa, jolloin voi vaikka tiskata päivän astiat, käydä suihkussa tai syödä ruokansa lämpimänä ja ennen kaikkea - nukkua pikkuiset päikkärit.

Hetkellisiä hermoromahduksen partaalle vieviä tilanteita sattuu ainakin yksi jokaiseen päivään: vauva haluaa syödä juuri silloin, kun nenan pitäisi syödä tai neiti satuttaa itsensä ja tarvitsisi syliä hetkeksi, mutta kaikista näistä on selvitty kunnialla. Nena on osoittanut hienoa kykyä neuvotteluun ja onkin monta kertaa tyytynyt sylin tilalla kainaloon/halaukseen ja sanallinen palaute - positiivinen ja negatiivinen - ovat toimineet uskomattoman hyvin.

Isosisko on edelleen varsin hellä pikkuveikan kanssa, lohduttaa toista sanoen "no niin, no niin, juu, juu, kaakki huvin (kaikki on hyvin), no niin, äitin kuuta, juu, juu". Se on uskomattoman hellyttävää kuunneltavaa, itsekin niin pieni ja silti kokee olevansa iso isosisko, joka lohduttaa pikkuveikkaa.

Summa summarum: selvisimme kolmisin voittajina, jopa kaupassa käymisestä ja rokotuskäynneistä huolimatta. Olen ylpeä meistä. ;)

ps. Tiedän, että tähän moni voi todeta "big deal..." ja monen arjen selviytymiset vaativat suurempia ponnisteluja kuin minun arkeni, mutta... :)

Vauva-arkea

Me olemme aloittaneet nelihenkisen perheen (tosin vielä mummivahvistuksella) arjen elämisen; haasteita riittää, mutta onneksi niitä naurun ja onnen hetkiäkin on tiuhassa. Nena, yllätykseksemme, ei ole minusta ollenkaan mustasukkainen, häntä ei häiritse imettäminen, ei vauvan hoito eikä muukaan, mutta isästään neiti on kovinkin mustasukkainen. Vielä ennen synnytystä tuskailimme miehen kanssa, koska nena ei kelpuuttanut häntä nukuttajaksi, nyt neiti useimmiten valitsee nukuttajakseen juuri isänsä. Muutenkin typy on täysi isäntyttö nykyisin ja he pyrkivät tekemään joka päivä jotain kivaa isä-tytär tekemistä, toisinaan käyvät tramppoliinilla hyppimässä leikkipuistossa, toisinaan menevät ostarin pallomereen ja useimmiten iltasella miehen pitkä työpäivän päätteeksi riehuvat hippaa ja tekevät temppuja pitkin kotia.

Vauva Armas on osoittanut olevansa rauhallisempi tyyppi kuin siskonsa aikoinaan, mutta osaa kyllä vaatia oman osansa huomiosta ja sylistä. Ennen kaikkea nuorukainen on selkeästi syömämiehiä ja aina, jopa viiden minuutin torkuilta herättyään, hänen mielestään "koko päivä häntä on kuivin suin pidetty" ja imuttelemaan pitäisi päästä heti.

Kuten aina lasten kanssa, arki on edennyt vaihtelevasti: ensin nukuin kolmen yön aikana yhteensä 9 tuntia ja sitten sainkin nauttia ruhtinaallisista 7 tunnin unista yhtenä yönä. Usein tuntuu, että varsinkin öiseen aikaan lapset ovat solmineet minua vastaan salaliiton: kun yksi nukkuu tyytyväisenä, toinen herää ja vuorot vaihtuvat... ja aamu valkenee.

Pienet varpaat ovat aivan vastustamattomia...

Urhoollinen pieni isosisko

Synnytyksen ollessa takana - ja myös niiden kahden ainoan yön, jotka nenan on täytynyt nukkua ilman äitiä - on hyvä kerrata myös urhean pienen isosiskon "puoli tarinasta".

Nena jäi perjantaina nukkumaan, kun me lähdimme sairaalaan katsastamaan tilannetta. Nenalle oli kyllä kerrottu edellisenä iltana, että voi olla, että äiti ja isi käy hakemassa vauvan kotiin ja että äitillä menee siellä aikaa... Mutta koska äiti ei ole koskaan ollut illalla poissa kotoa - saati sitten yöllä - ei viesti selkeästi mennyt perille. Aamulla sängystään kömpi ylös hymyilevä pieni tyttö, joka ei pahemmin edes etsinyt äitiä ja isää - uskoi heti mummin selitykset. Iltapäivällä mies hakikin jo nenan ja mummin vauvaa katsomaan ja nena oli hyvin helpottunut, kun äiti olikin vielä olemassa. Nenaa selkeästi huoletti tippa ja kaikki sairaanhoitajat, jotka kävivät äidin kuntoa tarkastamassa. Nena itkua nieleskellen aina hoki "mamãe, mamãe..." kun sairaanhoitaja lähestyi äitiä. Pikkuveli herätti nenassa suurta ylpeyttä ja hellyyttä; hän kyseli äidiltään ja isältään kiinnostuneena "ele é seu?" (onko hän sinun?). Illalla kotiinlähtö sai kuitenkin itkuhanat auki - ja kuulin nenan itkun neljänteen kerrokseen suljetun ikkunan läpi, kun mies ja mummi kantoivat hänet sairaalan parkkipaikalle. Typy oli itkenyt koko 40 minuutin kotimatkan ja kotonakin vielä huomattuaan, että hänen tulisi mennä nukkumaan ilman äitiä. Mies onneksi oli psyykannyt itselleen suuren määrän kärsivällisyyttä ja lempeyttä ja sai tytön unten maille palatakseen itse nukkumaan sairaalaan.

Toisena aamuna nena oli herännyt yhtä hymyileväisenä, leikkinyt mummin ja hoitokoiran kanssa ja ollut hyvin ilahtunut kun isänsä tuli hakemaan sairaalaan vierailulle. Sairaalassa kuulin käytävältä tytön puheen pulputuksen ja hän oli reippas koko vierailun ajan. Minulle hän ei suuremmin huomiota suonut - olinhan minä pettänyt hänen luottamuksensa "aina läsnäolevaan äitimyyttiin", mutta vauva sai paljon ihastuneita silityksiä ja päivittelyjä nenalta. Vauva kylvetettiin nenan läsnäollessa - ja parkui tietenkin suureen ääneen kovaa kohtaloaan. Nena istui sohvalla katsomassa vauvan kylvetystä kyyneleet silmissä ja hoki "älä ikke vauffa, älä ikke" - pientä oli pakko mennä halaamaan. Illalla kotiinlähtö sujui huomattavasti paremmin, nena jopa suostui antamaan minullekin halin ja hyvän yön suukon ennen lähtöään, mutta itkuhan siinä silti tuli heti oven lähellä, tosin tällä kertaa itku vaimeni jo ennen hissille ehtimistä ja unikin tuli kotona helpommin isin paitaa rutistaessa.

Sunnuntaina emme enää hakeneet nenaa ja mummia sairaalaan, minulle oli luvattu kotiuttaminen puolille päivin. Nena ja mummi leikkivät kotona kaikessa rauhassa. Kun saavuimme kotiin nena oli riemuissaan: itki ja nauroi yhtä aikaa ja komensi vanhempansa "direto a casa" (suoraan kotiin). Mummi kertoi nenan käyneen sinä päivänä monta kertaa kadun reunalla huutelemassa "auton lähtösuuntaan" "disculpa mami, disculpa papi, disculpa nené" (eli pyytänyt meiltä kaikilta erikseen anteeksi). Itkuhan siinä äidille tuli, kun ymmärsi, että pieni nena oli ajatellut, että olemme isänsä kanssa suuttuneet hänelle ja menneet muualle - ja kaiken lisäksi ottaneet vauvan hänen tilalleen ja kuinka urhoollisesti pienokaiseni koitti pyytää anteeksi meiltä, jotta palaisimme. Isänsäkin nieleskeli kyyneleitä kuullessaan asiasta. Koitimme selittää nenalle näitä elämän tosiasioita, kuinka äiti ja isä eivät koskaan tule kykenemään suuttumaan niin paljon, että hylkäisivät hänet - että se ei ole edes mahdollista.

Ajattelin, että nena olisi mustasukkainen vauvalle, mutta ainakin vielä, nena rakastaa yli kaiken pikkuveljeään, hellii varovaisesti ja nuuskuttaa vauvantuoksua varovaisesti rakastunut ilme kasvoillaan... Minä odottelen kaikessa rauhassa kuherruskuukauden loppumista ja mustasukkaisuuden astumista kuvioihin, en usko, että universumin keskipiste jakaa parrasvalot täysin kivuttomasti pikkuveikan kanssa.

Liian tiivis symbioosi?

En ole koko raskauden aikana osannut pelätä synnytystä; itse asiassa en ole sitä pohtinut suuremmin, koska ajatukseni ovat aina pysähtyneet esikoiseeni ja hänen hoitoonsa synnytyksen aikana. Ns. kolmannessa maassa (eli ei kummankaan vanhemman kotimaassa) asuminen mahdollisesti hitsaa pienen perheen tiukemmin yhteen, mutta se myös aiheuttaa sen, ettei "normaalia" turvaverkostoa isovanhempineen, setineen ja tätineen ole saatavilla tarvittaessa. Lisäksi turvaverkoston puuttuminen aiheuttaa lapsen ja vanhempien välille pakollisen kiinteän symbioosin - erityisesti sen 24/7 lapsen kanssa aikaa viettävän vanhemman ja lapsen välille. Tyttäreni on kahden elinvuotensa aikana ollut pisimmillään 5 tuntia minusta erossa - silloinkin hän oli isänsä hoidossa.

Ensimmäinen synnytykseen liittyvä ongelmani ratkesi, kun äitini tarjoutui tulemaan meille kuukaudeksi auttamaan sekä nenan että vauvan hoidossa: minulla on siis luotettava henkilö, jolle jättää tyttäreni synnytyksen ajaksi. Tulemme tälläkin kertaa olemaan perhehuoneissa, joissa ei vierailuaikoja ole, vaan lähisuku (myös yli 2vuotiaat sisarukset) saavat viettää koko päiväajan siellä. Tyttäreni voi siis tulla äitini kanssa meitä katsomaan heti synnytyksen jälkeen.

Toinen ongelma on tytön nukahtaminen ilman minua. Aivan muutamaa poikkeusta lukuunottamatta, nena ei ole mennyt nukkumaan ilman minua - ja aina olen ollut kotona nukkumaanmenoaikaan. Havahduimme tähän tosi asiaan vasta viikko sitten: jonkun muunkin pitää kelvata nukuttajaksi! Mieheni on kärsivällisesti harjoittanut typykkää uuteen nukahtamisrutiiniin - minun häilyessä turvaverkkona taustalla. Ensimmäinen yritys päättyi hysteeriseen itkuun ja suureen paniikkioksennukseen. Kolmannella kerralla nukahtaminen onnistui jo ilman äidin läsnäoloa samassa huoneessa... Aikaa meillä vielä varmaankin ainakin kuun loppuun - ehkä tämä vielä tästä!

Kolmas ongelma: miten äiti selviää 48h ilman nenaa? Olen synnytyksen lähestyessä havainnut tiiviin symbioosin tunteen olevan molemmin puolista, en osaa kuvitella viettäväni kahta yötä poissa kotoa ilman tytärtäni. Yön pimeinä tunteina olen jopa suunnitellut puolivakavissani tyttäreni piilottamista peittoni alle sairaalassa tai karkaamista tyttäreni kanssa kotiin - mieshän voisi hoidella vauvaa sairaalassa?

Tiedän, että selviämme kahden vuorokauden erosta hengissä. Tiedän, että nena tulee takertumaan isäänsä turvaa saadakseen, jos minä en ole paikalla. Tiedän, ettei parin vuorokauden ero aiheuta elinikäisiä traumoja kummallekaan meistä.

Voi, miksi asioiden tietäminen on niin paljon helpompaa, kuin niiden uskominen?

Voiko aamu enää ihanammin alkaa?

Tänä aamuna heräsin kuuden tienoilla hiippailemaan vessaan. Palasin laiskasti takaisin sänkyyn, asettauduin mukavasti ja päätin koittaa nukkua herätyskellon piippaukseen saakka - tai siihen, että nena herää. Havahduin ja sammutin herätyskellosta ensimmäisen herätyksen (vasta toinen, puoli tuntia myöhäisempi on "vakava" herätys) ja suljin vielä silmäni nukahtaen uudelleen.

Uneni läpi tunsin helliä siveltelyjä poskillani, raoitin silmiäni varovaisesti ja näin pienen tyttäreni kasvojeni edessä. Suljin silmäni uudelleen - halusin nähdä, mitä hän tekee, jos en herää sivelyyn. Seuraavaksi sain suuren märän pusun suoraan suulleni. Avasin silmäni, tyttäreni tirskui silmät sirrillään ja kurkki ylitseni nukkuvaa isäänsä, asetteli sormen huulilleen ja sihisi "papi nukkuu". Autoin pikkuista kiipeämään sänkyymme, jossa hän mylläsi suoraan ylitseni ja asettautui "koko maailman omistajan"-elkein peiton alle väliimme. Hän veti isänsä käden halaamaan itseään, taputteli tyynyäni ja sanoi "äiti pää tänne, pooofoovoo (por favor)" ja sulki silmänsä huulillaan onnellinen hymy. Katselimme mieheni kanssa toisiamme tyttäremme ylitse, hymyilimme raukeasti ja annoimme minuuttien lipua hiljalleen ohi.

Kuuntelin lintujen iloista sirkutusta, katselin aamuauringon säteiden valaisemaan huonetta ja mietin hiljaa itsekseni: voisiko aamu enää ihanammin alkaa?