Olen tottunut selviämään arjessa lasten kanssa yksinäni - siis ainoana aikuisena - koska mieheni tekee hyvin pitkää päivää ja usein tulee kotiin ehtiäkseen juuri ja juuri toivottamaan hyvät yöt Nenalle ja kylvettämään Aatu Armaan. Olen myös matkustanut Nenan kanssa kahdestaan sekä Suomessa että Ecuadorissa, joten tämä "yksin vastuussa" tilanne ei ole uusi minulle. En ole kuitenkaan koskaan ollut kotona yötä yksin lasten kanssa. Nenan syntymän jälkeen mies on onnistunut sumplimaan työmatkansa joko meidän ulkomaan matkojen ajoiksi tai sitten on onnistunut delegoimaan jonkun muun matkustamaan. Nyt tämä ei onnistunut.
Eilen mies lähti reissuun - hän oli viimeiseen saakka valmis perumaan reissun, mutta sain hänet vakuutettua, että selviämme kyllä. Mies tietää hyvin, että minä en pidä pimeästä (kaunis tapa sanoa, että pelkään jonkin verran pimeää) ja lisäksi häntä huolestutti hieman viime aikojen risaiset yöt ja se, miten minä jaksan hoitaessani yksin kummankin lapsen yöheräämiset.
Eilen mies lähti reissuun - hän oli viimeiseen saakka valmis perumaan reissun, mutta sain hänet vakuutettua, että selviämme kyllä. Mies tietää hyvin, että minä en pidä pimeästä (kaunis tapa sanoa, että pelkään jonkin verran pimeää) ja lisäksi häntä huolestutti hieman viime aikojen risaiset yöt ja se, miten minä jaksan hoitaessani yksin kummankin lapsen yöheräämiset.
Oli pakko myöntää, että illalla tuntui hieman oudolle istua yksin television edessä - ei ollut kenelle kritisoida ohjelmia tai näyttelijöiden ulkonäköä/vaatetusta/elokuvien käännöskukkasia tai mitä tahansa muuta. Tarkistin kotimme ovien ja ikkunoiden lukot kertaan X ja menin nukkumaan. Lapset nukkuivat hyvin, Nena nukkumaan mennessään kysyi: tuleeko papi kohta? Lupasin, että tulee toisena päivänä... ja se kelpasi vastaukseksi. Aamulla Nenalla oli kiire katsomaan, onko papi tullut yöllä kotiin. Selvitimme taas saman kuvion: papi tulee toisena päivänä, ei tänään eikä huomenna - toisena päivänä, monen yön kuluttua. Sain vastaukseksi hieman alakuloisen, mutta varman vastauksen: "papi tulee toisena päivänä kohta, vammasti tulee!". Lupasin, että varmasti tulee.
Tuntui oudolta nukkua, kun oli "liian hiljaista" - oli ikävä kuorsaustakin ja sitä, että saa töniä toista kauemmaksi mahtuakseen takaisin sänkyyn imetyksen jälkeen. Mutta tulee se mies varmasti kotiin, toisena päivänä, kohta.
4 kommenttia:
Isot tsemppihalit sinne! <3 kuulostaa niin tutulta tuo yksinäisten öiden tunnelma... Pian mies tulee kuitenkin kotiin...
Voi tiedän ja muistan! Kun Miriam syntyi oli isyyslomaa täällä ihan kokonainen päivä ja mieheni teki osaksi matkatyötä.
Ensimmäisen kuukauden Miriam oli sairaalassa teho- ja keskoshoidossa ja tuo isyyslomapäivä käytettiin siihen päivään kun pääsimme kotiin (olin joutunut itse uudestaan sairaalaan). Äitini onneksi oli päässyt silloin meille viikoksi myös. Mutta sitten jäin silloiseen kotiimme, jätti-isoon taloon ihan yksin. Lattia narisi ja nurkissa ujelsi tuuli - lisäksi valvottavana pienen pieni parikiloinen lapsi. Oli pakko olla urhea, vaikka itketti pelosta. Mutta siihen tottui ja nyt melkein toivon, että voisi taas joku työmatkakin tulla. Meillä myös sama juttu pitkien päivien kanssa - aina ei Koo edes näe Miriamia hereillä viikolla.
Halaan ja rohkaisen, kaikki on ja menee hyvin!
ps. pakko laittaa salasanavahvistus "kersa" - niiden takiahan me (muuten mentäisi hotelliin ;O))))
joo ei yksin kotona ole koskaan kivaa. Aina on vähän epävarma olo silloin. ja kaikki äänet kuuluu niin selvästi.
Vera A.: Mä ajattelin mm. sua ekana iltana, kuinka sulle on varmasti tuttua tää. Onneksi on jo kohta puolessa välissä miehen reissu :)
Heljä: Kiitos halista ja rohkaisusta :), kerrassaan sopiva sanavahvistuskin :D. Voin kuvitella kuinka isossa talossa tuntui pelottavalta pienen Miriamin kanssa! Mulla on sentään Nenasta jo seuraa päivisin (ja joskus öisinkin...).
mummi: niinpä.. varsinkin jos klo 02 aamuyöstä lepakkoparvi lentää ulkovalojen liikesensoriin ja takapihalle rävähtää valot... Näin onneksi lepakot, muuten olisi voinut tulla enemmänkin turvaton olo...
Lähetä kommentti