Puuhailuja

Nena meni eilen ensimmäistä kertaa teatterikerhoon. Hän kävi viime vuonna musiikki-ja askartelukerhossa kerran viikossa minun kanssani. Tässä isompien teatterikerhossa lapset jäävät ohjaajan kanssa kerhoon ja äidit hätyytellään kotiin/kauppaan/aulaan odottelemaan. Minua hieman jännitti etukäteen, miten Nena jää yksin kerhoon, koska hän on aina ollut kuin viides ruumiinjäseneni tai vähän kuin kuumana kesäpäivänä asfaltille heitetty purukumi, joka tarttuu jalkapohjaan... Mutta pikkuiseni yllätti minut täysin marssien suoraan kerhotilaan sisälle, tervehtimällä ohjaajaa (tuttu askartelukerhosta) ja aloittamalla iloisen leikin. 55 minuutin kuluttua hän ilmestyi kurkkimaan oven raosta ja palasi siten takaisin loppuhetkeen. Kerhosta kotiin palasi iloinen ja väsynyt pikkutyttö.

Minä olin ajatellut ottaa kirjan mukaani ja viihdyttää itseäni lukemalla ja nukuttamalla samalla Aatu Armaan päikkäreille. Kirja kuitenkin (tietenkin) unohtui kotiin. Minulla oli kuitenkin hyvää tuuria, koska samaan aulatilaan ilmestyi toinenkin äiti. Hän odotti isomman tyttärensä judo-tunnin päättymistä 2,5vuotiaan pikkutyttärensä kanssa. Aloimme keskustella niitä näitä. Pian kävi ilmi, että hänen lapsensa ovat siinä koulussa oppilaina, johon todennäköisesti laitamme Nenan (ja Aatu Armaankin sitten aikanaan). Kerroin hänelle, että minun pitäisi muistaa soittaa ja pyytää tapaamisaikaa koululle, jotta voisin tutustua tiloihin ja toimintatapoihin -sekä ilmoittaa Nena koulujonoon, JOS vielä pitäisin tätä koulua parhaana vaihtoehtona. Siinä vaiheessa ilmeni, että tämä toinen äiti oli myös yksi tämän koulun opettajista - ollut jo 20 vuoden ajan - ja hän sanoi oitis, että tarvittaessa voin laittaa hänet suosittelijakseni (siis jos on jonoa tai jos oppilaita on kamalasti, niin koulu voi valita päältä ne lapset, jotka haluaa ja silloin koulun sisäinen suosittelija on tarpeen... minulla on kolmen ystäväni lapset myös samassa koulussa, joten minulla on myös nyt neljä suosittelijaa...).

Huomenna menemme uudelleen kerhoon, kokeilemme "pitkän kaavan" kerhopäivää, eli Nenalla olisi kerhoa klo 15-18 ja mukaan on otettava eväät... Ohjelmassa on balettia, askartelua ja sirkustemppuja. Jos tyttö nauttii ja jaksaa, todennäköisesti hän jatkaa "pitkän kaavan" kerhoilua, mutta jos tuntuu, että tahti on liian kova, valitsemme hänelle mieluisimman kerhotunnin... Täytyy katsella.


ps. Nena on ollut jo liki 2 viikkoa vaipaton (yövaippa edelleen on) ja hienosti menee :).

KotiAPUlaiset

En aio sen kummemmin perustella tai puollustella sitä, miksi meillä on sekä viikkosiivoaja että puutarhuri. Viikkosiivoaja käy kahdesti viikossa ja puutarhuri kerran. Viimeisen puolen vuoden aikana on käynyt kerta kerralta selvemmäksi, että kummankin aika meidän taloudessamme alkaa käydä vähiin. Viikkosiivoaja on alkanut hutiloimaan ja tekemään kerta toisensa jälkeen samat tyhmyydet - joista ystävällisesti huomautetaan uudelleen ja uudelleen. Puutarhurin tunnin ruokatauko venyy viikko toisensa perään - tänään hän koki tarpeelliseksi sulatella ruokaansa liki kahden tunnin ajan - lisäksi hän käyttää viimeisen työtuntinsa suihkussa käymiseen ja hiustensa kampaamiseen.

Suomalaisella on melkoinen kynnys ruveta valittamaan toisten laiskuudesta - varsinkin jos ei itse ole koko päivänä saanut aikaiseksi muuta kuin pukea ja ruokkia lapsensa - leikkiä heidän kanssaan ja siinä sivulla vilkaista, onko töitä odottamassa. Mutta eihän kukaan laske työksi sitä, että istuu hetken tai toisen tietokoneen ääressä?

Minua kuitenkin harmittaa uskomattomasti se, että maksamme käyvän palkan kummallekin siitä, että he tulevat saamaan minut pahalle tuulelle muutamaan kertaan viikossa. Tiedän, etten selviäisi tämän talon siivoamisesta, pyykkäyksistä ja silityksistä ilman apua - saati sitten puutarhan hoitamisesta, mutta silti. Minun on useampaan kertaan tehnyt mieli yksinkertaisesti iskeä kuin salama kirkkaalta taivaalta "ai, et siis aio tehdä sitä? No, anna minä teen, sinä voit mennä sinne suihkuun ja kotiisi ja olla tulematta takaisin!". Olen pyöritellyt mielessäni jo useampaa tapaa irtisanoa jompi kumpi tai vaikka kumpikin kerrallaan. Olen kuitenkin luvannut miehelleni sietää viikkosiivoajaa (miehelle siitä joka kerta valittamatta) siihen saakka, että löydämme minulle jonkun muun avuksi. Tiukkaa kuitenkin tekee.

Jos palkkaa apua kotiin, eikö siitä pitäisi todella olla enemmän apua kuin harmia?

----- edit -----

Ja kyllä, postausta kirjoittaessani olen ollut varsin huonolla tuulella siitä huolimatta, että lapset ovat yhtä aikaa nukkumassa päiväunia.

Positiivista Suomesta

Kun olin vastaamassa kommentteihin, jotka tulivat postaukseen "yllätyksiä", muistin yhden erittäin positiivisen kokemuksen lapsen kanssa matkustamisesta Suomessa.

Olin matkustamassa Helsinkiin junalla ja jouduin vaihtamaan junaa Tampereella. Olimme mieheni kanssa liikenteessä mukanamme nena, matkarattaat ja kolme matkalaukkua. Junan vaihtoon oli varattu tasan 4 minuuttia aikaa, koska junamme saapui asemalle myöhässä. Selvitin jo junassa konduktööriltä jatkojunamme lähtölaiturin ja konduktööri rauhoitteli minua sanoen, että laiturilta löytyy kyllä hissi, joten vaihto on sujuva. Juna saapui Tampereelle, mieheni kantoi kahta matkalaukkua, minä virittelin yhden laukun matkarattaisiin ja työnsin rattaita hissin luo - hissi oli epäkunnossa. Samasta junasta nousi pois erän nuorehko, ei todellakaan ystävällisen tai auttavaisen näköinen, mies, joka lähestyi meitä hissin ovella ja kysyi mihin junaan olemme vaihtamassa. Hän ilmoitti auttavansa meitä, otti kädestäni matkalaukun ja nosti rattaat toiselta puolelta ylös ja auttoi meidät portaat alas ja seuraavalle laiturille ylös, nosti vielä laukun junaan asti, auttoi miestäni nostamaan painavamman laukun portaat ylös ja auttoipa vielä rattaidenkin kanssa. Kiittäessäni vuolaasti, hän hymyili ja sanoi, että nyt hänen on juostava, hänen täytyy ehtiä juuri kuulutettuun junaan toiselle laiturille. Huikkasi vielä jo juostessaan, että hänellä on aika samanikäinen kummipoika ja että nena on aika hurmaava.

Näimme hänen ehtivän juuri ja juuri omaan junaansa.

Eli en halua yleistää, Suomessa kaikki eivät suhtaudu nihkeästi lapsiin tai lasten kanssa liikkuviin, mutta valitettavasti ikävät kokemukset jäävät helpommin mieleen.

Yllätyksiä

Eilen oli erään ystävämme syntymäpäivä, hänen tuore vaimonsa suunnitteli yllätysjuhlinnan erääseen pizzeriaan kaupungissa. Hän soitteli kavereiden vaimoille ja tyttöystäville, ettei kukaan vahingossa lipsauttaisi synttärisankarille suunnitelmista. Minä sain tehtäväkseni udella mieheltä, pystyvätkö he synttärisankarin kanssa lähtemään töistä tiettyyn aikaan mennessä. Lähetin miehelle sähköpostia ja kyselin asiaa... Sain siihen pian vastauksen: "odotas, kyselen synttärisankarilta". Luin paniikinomaisesti oman sähköpostiviestini läpi: en ollut muistanut laittaa, että kyseessä oli yllätys! Naputtelin pikaisen vastauksen kertoen asian oikean laidan. Istuin koneella jännittyneenä ja odotin - ja odotin. Lopulta sain vastauksen, jossa mies sanoo, ettei ollut ehtinyt vielä jutella synttärisankarin kanssa. Huokaisin helpotuksesta: yllätys oli vielä turvattu!

Valmistelin nenaa illan pizzeriakäyntiin. Siirsin päiväunia pikkuisen myöhemmäksi ja annoin tytön nukkua haluamansa ajan. Päiväunilta kuitenkin heräsi kiukkuinen pikkutyttö, jonka mielestä kaikki oli pahaa, tylsää ja muutenkin ihan mälsää... Onneksi neiti piristyi hieman iltaa kohden ja lähdimme matkaan yhdellä autolla (olin jo harkinnut, että lähdemme kahdella autolla, jolloin minä voin palata pikaisestikin takaisin kotiin, jos neidin pinna palaa).

Ilta sujui varsin hienosti. Nena aloitti illan piirtelyllä ja värittelyllä. Brasiliassa lapset ovat luonnollinen osa yhteiskuntaa ja ovat tervetulleita (niin ravintolan kuin kanssaruokailijoidenkin puolesta) mukaan ravintolaan. Tämä onkin yksi niistä seikoista, joka tekee lastenkasvattamisesta Brasiliassa helpompaa ja vähemmän yhteiskunnasta eristävää kuin monessa muussa maassa. Parin tunnin istuskelun jälkeen äidin käsilaukun uumenista löytyvät viihdykkeet alkoivat olla tylsiä ja neiti halusi juoksentelemaan. Onneksi tiistaisin on aika tyhjää ravintoloissa eikä nenan kipittely haitannut ketään. Synttärisankarin sisaren poikaystävä otti yllättäen vetovastuun neidin vahtimisessa ja lumosikin pikkuneidin aivan kokonaan. Kaksin he kävivät muun muassa tutustumassa ravintolan pizzauuniin ja neiti oli aivan tohkeissaan keittiökierrokselta palatessaan ja kertoessaan kuinka "on kuuma". En muista milloin olisimme voineet miehen kanssa nauttia ystävien seurasta näin huolettomasti. Kotiin lähdimme vasta yhdentoista nurkilla ja neiti simahti tyytyväisenä heti omaan turvaistuimeensa ja aika pienin kiukutteluin pukeutui pyjamaansa, otti maitopullonsa ja meni pinnasänkyyn - ja nukkui koko yön kuin tukki.

Kulttuurien tuomat mutkat

Olen jo pitemmän aikaa pohtinut perhe-elämää, avioliittoja, kulttuurien tuomia vivahteita - joskus haasteita - ja elämää yleisestikin. Karkin pohdinnat italialais-suomalaisesta avioliitosta antoivat vihdoin sen tarvittavan tönäyksen kirjoittaa puhtaaksi omia mietintöjä.

Varoitus: pohdintaprosessi on edelleen kesken, varmaan koko elämän kestävä, eikä siitä siltikään varmasti valmista tule.

En ole ikinä seurustellut suomalaisen miehen kanssa, en voi siis verrata avioliittoani aiempiin kokemuksiin. Tämä vertailukohdan puutos saattaa tietenkin horjuttaa kaikkia vetämiäni johtopäätöksiä, mutta puollustuksekseni voidaan todeta, että meneväthän jotkut naimisiin "sen ensimmäisen" kanssa ja silti osaavat arvioida omaa liittoaan niin pätevästi, kuin ihminen yleensä on kykenevä arvioimaan omaa elämäänsä. Olen kuitenkin seurustellut tarpeeksi monen ecuadorilaismiehen kanssa voidakseni todeta, että yhden kulttuurinkin keskellä on hyvin monenlaisia ihmisiä - yksilöitä kaikki.

Asuin Ecuadorissa monen monta vuotta, yhteensä reilut kymmenen, ja omaksuin maan kulttuurista tietyt osat omaan kulttuuriini säilyttäen kuitenkin monen monet suomalaiset tavat. Tarkoituksenani oli omaksua hyväksi kokemani asiat korvaten niillä joitain suomalaisia "ei niin hyviä"-toimintatapoja - siis minun kohdallani, en missään tapauksessa aio ruveta kritisoimaan erityisesti ecuadorilaisten tai suomalaisten tapoja toimia - näissä kun ei sitä absoluuttisesti oikeaa tapaa todennäköisesti ole olemassakaan. Asuin myös Suomessa parin vuoden jakson, jonka aikana huomasin, että sopeudun kyllä loistavasti takaisin kotimaahanikin.

Ja sitten se avioliitto. Itse varsinainen avioliitto ei minun kohdallani ole ollut erityisen vaativa, enkä koe joutuneeni joustamaan liikaa omasta kulttuuristani - kysyin asiaa myös mieheltäni, joka aikansa pohdittuaan totesi, ettei tunne joutuneensa joustamaan missään tärkeässä asiassa. Mies vielä lisäsi, ettei hän koskaan tule ajatelleeksi edes kulttuurieroja avioliitossamme erityisesti haasteena, vaan eräänlaisena rikkautena.

Eräs suomalainen kaverini, itsekin vuosia Etelä-Amerikassa asunut, sanoi minun olevan rohkea ihminen - kuultuaan minun olevan naimisissa etelä-amerikkalaisen miehen kanssa. Hieman hämmentyneenä vastasin, että avioliitto yleensäkin tarvitsee aika paljon rohkeutta. Sain vastaukseksi "no minä en ainakaan uskaltaisi etelä-amerikkalaisen kanssa naimisiin mennä, siitä olen aivan varma". Koin tilanteen hankalaksi, tunsin, että miestäni ja minun päätöksiäni arvosteltiin epäreilusti - tuntematta koko miestä ja vastustelin kertoen mieheni kyllä asuneen kauan myös ulkomailla ja olevan hyvin avarakatseinen ja "ihan kuin eurooppalainen" ajattelutavassaan. Vastauksesi sain lyhyen: "en usko, ne on kaikki samanlaisia - etelä-amerikkalaiset miehet siis". Suoraan sanottuna, tämä oli ensimmäinen tilanne, jolloin joku nosti minun avioliittoni erilaiseen asemaan kuin ns. normaalin saman kulttuurin edustajien avioliiton.

Jäin miettimään tätä keskustelua. Pohdin ja pohdin. Saman kulttuurin sisälläkin on erilaisia toimintakulttuureita, siksihän usein anopit ja miniät ovat usein "napit vastakkain" joka maassa. Jokainen perhe on oma yksikkönsä, jolla on omat toimintamallinsa ja -tapansa.

Muistan yhden väittelyksi ja jopa riidaksi edenneen keskustelun, jonka taustalla oli selkeästi kulttuurierot ja haluttomuus joustaa toisen kulttuurin tapoihin. Ja tämäkin väittely saatiin sovittua kumpaakin miellyttävällä tavalla - kompromissit ovat valttia missä tahansa parisuhteessa.

Ja se poliittinen suku tai naitu suku... No, se on asia erikseen... Itse asumme neutraalissa maassa, josta kummankin omaan sukuun on pitkä matka - tämä helpottaa suuresti poliittisen suvun tuomia arjen yllätyksiä. Poliittisen suvun kun ei tarvitse arkipäivässä selvitäkseen mukautua muihin kulttuureihin, vaan he voivat elää niin kuin ennenkin - ainakin omasta mielestään - ja tämä tietenkin tuo omat ryppynsä monikulttuurilliseen avioliittoon. Erityisesti anopeilla on taipumus tyrkyttää "hyviä" neuvoja miniöilleen ja loukkaantua, kun niitä ei noudateta. Opin tärkeän selviytymiskeinon anopin ja muiden liian innokkaiden neuvojien viidakossa: ota kasvoillesi lehmämäinen tylsähkö ilme ja sano: "niin, mahdollisesti olet oikeassa". Älä lupaa toteuttaa neuvoa, älä koita kumota sitä järkiselityksillä - yksinkertaisesti sano: "mahdollisesti olet oikeassa". Olen huomannut, että "Guía (inútil) para madres primerizas"-kirjan (vapaa suomennus nimestä (turha) opaskirja uusille äideille) antaa railakkaalla huumorilla höystettynä hyvät eväät selvitä etelä-amerikkalaisesta anopista (ja kyllä varmasti suomalaisestakin). Suosittelen kirjaa kaikille espanjaa taitaville, sain sen itse lahjaksi eräältä ystävältäni, kun nena oli pariviikkoinen ja anoppini oli juuri saapunut kyläilemään kuukauden luonamme. Ja uskokaa pois, kirja oli kaikkea muuta kuin turha. Nauroin katketakseni löytäessäni anoppini jakamat neuvot kirjasta ja niihin ehdotetut vastaukset. Aiemmin mainitsemani neuvon lisäksi käytin kirjasta myös toista: tehdessäni jotain eri tavalla kuin anoppini olisi toivonut minun tekevän, puollustelin tekoni yksinkertaisesti kertomalla, että lastenlääkäri käski toimimaan näin - ja se toimi aina!

Itseasiassa voisin tiivistää, etten usko kulttuurien tuovan erityisesti haasteita avioliittoon - rikkautta kylläkin, mutta poliittinen suku on se varsinainen haaste jokaisessa avioliitossa.