Olen jo pitemmän aikaa pohtinut perhe-elämää, avioliittoja, kulttuurien tuomia vivahteita - joskus haasteita - ja elämää yleisestikin. Karkin pohdinnat italialais-suomalaisesta avioliitosta antoivat vihdoin sen tarvittavan tönäyksen kirjoittaa puhtaaksi omia mietintöjä.
Varoitus: pohdintaprosessi on edelleen kesken, varmaan koko elämän kestävä, eikä siitä siltikään varmasti valmista tule.
En ole ikinä seurustellut suomalaisen miehen kanssa, en voi siis verrata avioliittoani aiempiin kokemuksiin. Tämä vertailukohdan puutos saattaa tietenkin horjuttaa kaikkia vetämiäni johtopäätöksiä, mutta puollustuksekseni voidaan todeta, että meneväthän jotkut naimisiin "sen ensimmäisen" kanssa ja silti osaavat arvioida omaa liittoaan niin pätevästi, kuin ihminen yleensä on kykenevä arvioimaan omaa elämäänsä. Olen kuitenkin seurustellut tarpeeksi monen ecuadorilaismiehen kanssa voidakseni todeta, että yhden kulttuurinkin keskellä on hyvin monenlaisia ihmisiä - yksilöitä kaikki.
Asuin Ecuadorissa monen monta vuotta, yhteensä reilut kymmenen, ja omaksuin maan kulttuurista tietyt osat omaan kulttuuriini säilyttäen kuitenkin monen monet suomalaiset tavat. Tarkoituksenani oli omaksua hyväksi kokemani asiat korvaten niillä joitain suomalaisia "ei niin hyviä"-toimintatapoja - siis minun kohdallani, en missään tapauksessa aio ruveta kritisoimaan erityisesti ecuadorilaisten tai suomalaisten tapoja toimia - näissä kun ei sitä absoluuttisesti oikeaa tapaa todennäköisesti ole olemassakaan. Asuin myös Suomessa parin vuoden jakson, jonka aikana huomasin, että sopeudun kyllä loistavasti takaisin kotimaahanikin.
Ja sitten se avioliitto. Itse varsinainen avioliitto ei minun kohdallani ole ollut erityisen vaativa, enkä koe joutuneeni joustamaan liikaa omasta kulttuuristani - kysyin asiaa myös mieheltäni, joka aikansa pohdittuaan totesi, ettei tunne joutuneensa joustamaan missään tärkeässä asiassa. Mies vielä lisäsi, ettei hän koskaan tule ajatelleeksi edes kulttuurieroja avioliitossamme erityisesti haasteena, vaan eräänlaisena rikkautena.
Eräs suomalainen kaverini, itsekin vuosia Etelä-Amerikassa asunut, sanoi minun olevan rohkea ihminen - kuultuaan minun olevan naimisissa etelä-amerikkalaisen miehen kanssa. Hieman hämmentyneenä vastasin, että avioliitto yleensäkin tarvitsee aika paljon rohkeutta. Sain vastaukseksi "no minä en ainakaan uskaltaisi etelä-amerikkalaisen kanssa naimisiin mennä, siitä olen aivan varma". Koin tilanteen hankalaksi, tunsin, että miestäni ja minun päätöksiäni arvosteltiin epäreilusti - tuntematta koko miestä ja vastustelin kertoen mieheni kyllä asuneen kauan myös ulkomailla ja olevan hyvin avarakatseinen ja "ihan kuin eurooppalainen" ajattelutavassaan. Vastauksesi sain lyhyen: "en usko, ne on kaikki samanlaisia - etelä-amerikkalaiset miehet siis". Suoraan sanottuna, tämä oli ensimmäinen tilanne, jolloin joku nosti minun avioliittoni erilaiseen asemaan kuin ns. normaalin saman kulttuurin edustajien avioliiton.
Jäin miettimään tätä keskustelua. Pohdin ja pohdin. Saman kulttuurin sisälläkin on erilaisia toimintakulttuureita, siksihän usein anopit ja miniät ovat usein "napit vastakkain" joka maassa. Jokainen perhe on oma yksikkönsä, jolla on omat toimintamallinsa ja -tapansa.
Muistan yhden väittelyksi ja jopa riidaksi edenneen keskustelun, jonka taustalla oli selkeästi kulttuurierot ja haluttomuus joustaa toisen kulttuurin tapoihin. Ja tämäkin väittely saatiin sovittua kumpaakin miellyttävällä tavalla - kompromissit ovat valttia missä tahansa parisuhteessa.
Ja se poliittinen suku tai naitu suku... No, se on asia erikseen... Itse asumme neutraalissa maassa, josta kummankin omaan sukuun on pitkä matka - tämä helpottaa suuresti poliittisen suvun tuomia arjen yllätyksiä. Poliittisen suvun kun ei tarvitse arkipäivässä selvitäkseen mukautua muihin kulttuureihin, vaan he voivat elää niin kuin ennenkin - ainakin omasta mielestään - ja tämä tietenkin tuo omat ryppynsä monikulttuurilliseen avioliittoon. Erityisesti anopeilla on taipumus tyrkyttää "hyviä" neuvoja miniöilleen ja loukkaantua, kun niitä ei noudateta. Opin tärkeän selviytymiskeinon anopin ja muiden liian innokkaiden neuvojien viidakossa: ota kasvoillesi lehmämäinen tylsähkö ilme ja sano: "niin, mahdollisesti olet oikeassa". Älä lupaa toteuttaa neuvoa, älä koita kumota sitä järkiselityksillä - yksinkertaisesti sano: "mahdollisesti olet oikeassa". Olen huomannut, että "Guía (inútil) para madres primerizas"-kirjan (vapaa suomennus nimestä (turha) opaskirja uusille äideille) antaa railakkaalla huumorilla höystettynä hyvät eväät selvitä etelä-amerikkalaisesta anopista (ja kyllä varmasti suomalaisestakin). Suosittelen kirjaa kaikille espanjaa taitaville, sain sen itse lahjaksi eräältä ystävältäni, kun nena oli pariviikkoinen ja anoppini oli juuri saapunut kyläilemään kuukauden luonamme. Ja uskokaa pois, kirja oli kaikkea muuta kuin turha. Nauroin katketakseni löytäessäni anoppini jakamat neuvot kirjasta ja niihin ehdotetut vastaukset. Aiemmin mainitsemani neuvon lisäksi käytin kirjasta myös toista: tehdessäni jotain eri tavalla kuin anoppini olisi toivonut minun tekevän, puollustelin tekoni yksinkertaisesti kertomalla, että lastenlääkäri käski toimimaan näin - ja se toimi aina!
Itseasiassa voisin tiivistää, etten usko kulttuurien tuovan erityisesti haasteita avioliittoon - rikkautta kylläkin, mutta poliittinen suku on se varsinainen haaste jokaisessa avioliitossa.
9 kommenttia:
Oi, en tiedä mistä aloittaa, niin paljon sait herätettyä ajatuksia :D Siis kun meillä on niiiiiiiin valtavan paljon yhteistä.
Mäkään en ole seurustellut suomalaisen kanssa! Ja mitä sanoit tuosta keskustelusta suomalaisen kaverisin kanssa avioliitosta Etelä-amerikkalaisen kanssa- herätti mussa paljon nostalgisia tunteita, eikä ihan niin positiivisia kuin mitä olisin toivonut, koska olen käynyt muutaman samanlaisen keskustelun italialaisesta aviopuolisosta suomalaisten kanssa ja reaktio niissäkin tapauksissa oli lähes identtinen. Mikä herätti rehellisesti huomattavaa närkästystä mussa, kun olen tosiaan vähän temperamenttinen.. nieleskelin kuitenkin kuulemani, en tiedä, millä voimalla, koska niin paljon pahoitin mieleni siitä yleistämisestä. (Koska itse en menisi arvostelemaan keskustelukumppanieni avioliittoa, vaikken ehkä samaista puolisoa olisi valinnutkaan, jonka he valitsivat.. )Ja sitä on tullut kyllä oman perheen sisältäkin, tosin ei verisukulaiselta, mutta kosketti kuitenkin.. olen kai vähän herkkä arvostelulle, vaikka ei sillä pitäisi olla merkitystä, koska vain aviopuolisoilla itsellään ja sillä mitä he jakavat on merkitystä, muut voivat sanoa mitä haluavat.. mutta hitsi. tää on joskus niin vaikea sulattaa. Ja niin paljon surullista kuulee myös saman kulttuurin sisällä olevista avioliitoista, ja yleensä ne samat luonteenpiirteet ja ongelmat esiintyvät sielläkin, eiväthän elämän haasteet (sairaudet, alkoholismi, talousvaikeudet jne...) näe tai tunne maata, jonne ilmestyvät. :)) Mikä musta on tosi jännä, että tämä seikka usein unohtuu, kun arvostellaan monikulttuurisia avioliittoja...
Olen sitä mieltä, että ulkomaille muuttaminen on kyllä valtava rikkaus, sitä suurempi rikkaus on vielä monikulttuurinen avioliitto, siinä kasvaa ja kehittyy itsekin ihmisenä aivan mielettömästi, kun joutuu kohtaamaan asioita, jotka ehkä ennen olivat päivänselviä, tai ainakaan eivät tulisi heti mieleen. Siis avartavaa :D Ja jotenkin musta joskus tuntuu siltä, kuin monikulttuurisessa liitossa ja elämässä oleminen tekisi vielä entistä joustavammaksi, ikään kuin hahmottaa laajemmin asioita ja ymmärtää niitä useammalta kantilta.. Hui, tulipas tästä pitkä... sori.
Mutta kirjoitit tosi ihanasti!! Ja olet aivan oikeassa!! Ja meilläkin on muuten käytössä tuo "pediatri neuvoi"- sääntö ;D Lievittää vähän ;))) Iso iso hali!!!
Karkki: ihanan pitkä kommentti :) Monikulttuurillisia avioliittoja on ihan liian helppo arvostella, usein unohdetaan, että ainakin toisinaan aviopari tuntee toisensa - ja toistensa kulttuurit jo ennen naimisiin menoa kunnolla ja osaa sopeutua toisen kulttuuriin. Useimmiten sillä tavalla jompi kumpi olisi jo tajunnut ettei hyväksy toisen kulttuurissa jotain "elämää suurempaa" asiaa, jolloin ei edes kannata naimisiin mennä.
Minun mieheni ei ole täydellinen ja saa välillä savun kohoamaan korvistani - mutta taatusti näin kävisi suomalaisenkin miehen kanssa. Ja illalla, kun omia varpaita palelee ja ne työntää miehen lämpöisiin jalkoihin kiinni, kaivautuu täkkien uumeniin toisen kylkeen ja ajattelee elämäänsä huomaa taas kerran, että kuinka kamalan paljon rakastaakaan omaa ukkoaan eikä vaihtaisi sitä vähemmän tempperamenttiseen tapaukseen missään tapauksessa.
Mä olen muuten samaa mieltä, että eri kulttuurien kanssa painiessa tulee väkisin joustavammaksi ja kehittyy ihmisenä suvaitsevaisemmaksi - tai ainakin oppii sietämään asioita eri tavalla kuin ennen. :)
Ison iso hali takaisin!
ps. mä oon muuten saanut meidän pediatrilta oikein luvan sanoa kaiken omasta mielestäni hyvän menettelytavan olevan hänen määräyksensä, meille sattui aivan ihana pediatri :)
Hieno kirjoitus! Itse voisin sanoa vain ja ainoastaan suomalaismiesten kanssa seurustelleena ja yhden yksilön kanssa 5 vuotta aviossa olleena, että niitä kulttuurieroja löytyy kummasti ihan saman maan sisältäkin! Olen ihan viime aikoina törmännyt moniin asioihin, joita itse pidän itsestäänselvyytenä ja miehelleni ne ovatkin täysin vieraita ajattelu- tai toimintatapoja.
Itselläni on muuten anopin suhteen hiukan hankala asetelma, kun anoppi on eläkkeellä oleva terveydenhoitaja/kätilö. Asiat on hoidettu 50-vuotta sitten pikkuisen eri tavalla kuin nykypäivänä...Jos käytän tuota "lastenlääkäri sanoi näin", niin siinä saa pian lastenlääkäri ryöpytyksen, kuinka "nykyaikana on sitten kummallisia lääkäreitä".
Tuo toinen vinkki on ehkä omassa tilanteessani parempi! :) Tuli muuten mieleen, että pitäisi käyttää tuota oman miehenkin kohdalla useammin. "Mahdollisesti olet oikeassa" voisi olla paljon järkevämpää kuin aloittaa omien näkökantojensa kiivas puolustus.
Sanja: Just tota mäkin ajattelin, et välillä tuntuu, että jossain tuttavaperheessä toimintakulttuuri on niin erilainen kuin omassa on ollut, ettei uskoisi, että saman (pienen) maan sisällä on kasvettu. :)
Anoppi kanssa joskus tuhisee oikein tosissaan kuin nykyisin lastenlääkärit ei tunnu tietävän mistään mitään :D mutta siihen mä olen vaan myötäillyt ja todennut, että mutta koska me valittiin tää lastenlääkäri, ni kai meidän on paras sen neuvoja toteuttaa ;)
:D Mun on tässä vaiheessa myönnettävä, että toisinaan armaan puolison kanssa tulee käytettyä kanssa tuota "mahdollisesti olet oikeassa" tai ihan vaan "juu, voihan niin olla" :D ja sillä menee moni väittely ohi :D ja oon huomannut, että toisinaan se käyttää samaa tekniikkaa muhun :D
Voi että, miten kiva kirjoitus! Piti ihan kommentoida, vaikka tosi harvoin (koskaan) kuitenkaan muistan. Olen siis ihan uusi lukija Meksikosta, hei!
Allekirjoittaneella on kanssa tarttunut käspuoleen tällänen pelottava etelä-amerikkalainen (ei ihan Ecuadorista, mutta siitä ylänaapurista :)), ja asumme nk. kolmannessa maassa, jossa noviolla on sukua on vähän ja mulla ei ollenkaan.
Mulla on kaverit ja mutsi+faija ottanut oikein hyvin vastaan tän latinon, päin naamaa kyseenalaistamatta. Varmaan tosin vaikutti se, kun tapasivat tyypin ja hän ei sitten ollutkaan ihan sellainen perinteinen sliipattu geeliletti pelimies/hämyinen mafiooso kultavitjat kaulassa. Tosin saattaa olla että porukat ja isoäiti salaa nikottelivat sillon pari vuotta sitten, kun ilmoitin puhelimessa "by the way" lähteväni Kolumbiaan joululomille "sellasen uuden poikaystävän kanssa"...
Ehkä eniten alkaa ottaa kupoliin suomalaisen työnantajan kautta työmatkalle tulevat asiakkaat (yleensä muuten jostain syystä aina keski-ikäiset miehet), jotka kauhistelee ääneen tätä mun puoliskovalintaa. Joskus tekis mieli sanoa, että kato kuule sinä Reijo peiliin, mutta en ole tähän mennessä en ole viitsinyt riskeerata duunia...
Lastenkasvatusasioista en voi kommentoida, kun meillä ei lapsia ole koiranroikaleta enempää, mutta anopeista voin sanoa jonkin sanan...
Mulla on kokemusta ihan suomalaisistakin anoppikokelaista, jotka kilpailee täysin samoissa sarjoissa pojilleen omistautuvien ja despoottisten latinomatroonoiden kanssa. Eräskin jahtasi vielä eronkin tultua Super-Vexin kassalla kiinni ja tivasi suureen ääneen uusia mieskuvioitani jätetyn poikaressunsa kunnian puolesta...
Nyt on monella tapaa suuri onni omistaa maailman ihanin ja avarakatseisin suegra, joka vaan valitettavasti asuu aika monen tuhannen kilometrin päässä.
No tulipa jauhettua, kiitos ja anteeksi! Ja vielä: kiva blogi sulla!
Annika: tervetuloa :) ja kiitos pitkästä kommentista!
Noita mainitsemiasi sliitappuja geelitukka-latinoita taitaa olla kaikkein eniten turistikohteissa latinomaasta riippumatta ja niiden kohde"yleisö" taitaa olla turistitytöt... Oma mieskin on niin tavallinen mies kuin vain voi olla ;)
Hyvän anopin osuminen omalle kohdalle on tosiaan aikamoista arpapeliä, oli sitten kyseessä suomalais- tai latinoanoppi. Oma anoppi on jokseenkin väsyttävä pitemmän päälle ja meillä on välissä vähän liian monta aikakautta erottamassa - kulttuurierot ei niinkään ole hiertäneet. Mutta on pakko kuitenkin sanoa, että anoppi on hyvä ihminen, joka oikeasti välittää pojastaan, lapsenlapsestaan ja jopa miniästään ;)
Ja toi on totta tosiaan, että toisinaan suomalaiset on tosi kärkkäitä kommentoimaan ja kritisoimaan tietämättä tuon taivaallista asiasta, josta puhuvat (erityisesti siis kun kyseessä on ulkomaalaiset).
Tervetuloa vielä! :)
Hyvä kirjoitus ja alleviivaan monta kohtaa :) Ja kommenttilootastakin ehdottomasti olen samaa mieltä siitä, että ihan yhdenkin kulttuurin liitoissa on paljon kränää: "meillä on aina tehty näin" -juttuja, suvuissa siirtyneitä perinteitä ja piintyneitä tapoja. Ei niissä kai mikään ole oikeaa tai väärää, joten joustamalla ja ymmärtämällä ja soveltamalla pitäisi pystyä pärjäämään. :)
Mun mies on Tanskalais-ruotsalainen ja joku suomalainen tuttavani joskus ihmetteli suureen ääneen, että miten VOI olla tanskalais-ruotsalainen ;D Meidän perhe on siis kävelevä vitsi "Suomalainen, ruotsalalinen ja tanskalainen" - ja ollaan saatu monet naurut eri tilanteissa. Tosin monet kulturelliset tavat on pohjoismaissa kovin samanlaisia, joten ihan hirveesti ei sellaisia eroja meillä ole - mutta niitä tavallisia luonteen eroja, kotona opittuja tapoja ja tietysti se, ettei ole yhteistä äidinkieltä.
Mutta rikkauttahan se vaan on, ja ihanaa oppia ja opettaa uusia juttuja! :)
Maamaa: mä olin pitkään tätä hautonut mielessä ja miettinyt. Ja silti loppujen lopuksi huomasin, et ohi otsikon meni :D jos siis ajatellaan et vaan eri maiden kulttuurit tuo mutkia... kun loppujen lopuksi mun mielestä meidän suhteessa kulttuurierot ei oo hiertäneet sen enempää kuin normaalistikaan eri perheiden toimintakulttuurierot hiertäisi. :)
Ruotsalainen-tanskalainen-suomalainen on kieltämättä aika hyvä yhdistelmä :D Puhutteko te muuten englantia keskenänne? Meillähän yhteinen kieli on espanja, eli toisen äidinkieli, toisen toiseksi vahvin kieli (ja menee kyllä tunnekielestä mullekin).
Eriäväisyydet tosiaan tuo rikkautta :) Haliterkut teille!
Kirjoitinkin jo omaan blogiin kommenttilootaan näitä kielijuttuja, mutta siis me puhutaan n. 50% englantia ja 40 ruotsia ja loput sekaisin suomea/"swenglishiä" ja siansaksaa ;)
Haniin on tarttunut mun "suomenruotsi", eli ihan sellaista "kunnon" ruotsia ei puhuta vaan hassua suomenruotsia :)
Lähetä kommentti