Huono omatunto

Aatu Armas kärsi tänään kaiketi masuvaivoista, ainakin hän halusi olla koko ajan sylissä - jopa nukkuessaan. Kuljeskelin olohuoneessa hyräillen hiljaa ja nukuttaen sylihiirtäni, kun Nena ilmestyi hiljaa viereeni, nykäisi hihasta ja kysyi joko pikkuveli nukkuu. Pyysin Nenaa odottamaan hiljaa, vaikenin ja uppouduin omiin ajatuksiini hyssytellen sylissäni Aatu Armasta. Nena aloitti laulamaan omilla sanoillaan "tuutuu tuupalulla, missäs tiesit tänne tulla, tulin tuolta lulun teiltä, hämähäkin läkäteiltä...". Hymyilin Nenalle, joka kysyi oitis, joko pikkuveli nukahti. Eihän se Aatu Armas vielä nukahtanut, joten jatkoin hyssyttelyä ja Nena meni valmistautumaan suihkuun. Parin minuutin kuluttua pieni nakupekka kipitti luokseni ja pyysi laittamaan suihkun valmiiksi, lupasin tulla "aivan hetken kuluttua". Kun vihdoin sain Aatu Armaan jäämään rattaisiinsa unille, menin laittamaan nenaa suihkuun... Typy istui pöntällä pissillä - äidillä ei ole hajuakaan miten neiti oli onnistunut kiipeämään siihen - ja oli laittanut hellyttävästi hieman kurttuun ja mutkille suihkun matot. Ei kaksivuotiaan vielä pitäisi tarvita tehdä moista yksin... Huono omatunto alkoi kolkuttelemaan sydämessäni.

Avasin hanan, neiti meni suihkun alle, vilkaisi äitiä ja sanoi: "äiti-kulta, tule tänne Mimin kanssa suihkuun. Anna Mimille yksi hali". Mimi-raasu, pikkuveikan mahanpurujen takia hän oli joutunut olemaan koko päivän vähän liian iso ja omatoiminen tyttö... Silloin se vyöryi päälle - huono omatunto. Ja minun oli mentävä suihkuun tytön seuraksi - ihan vaan halaamaan.

Hyvä mieli pienestä asiasta

kuva täältä

Minulla on hyvä mieli, koen olevani tärkeä, vaikka vaivannäköni onkin ollut hyvin pientä - vain arjen pyörityksen ohella tehtyä.

Jo nenan aikana minulla oli liikaa maitoa, pumppailin sitä pakkaseen ja lopulta ihan vaan lavuaariin kaadettavaksi, en pystynyt pikkuisen vauvan kanssa ajamaan keskustaan ja takaisin luovuttamaan äidinmaitoa - koin sen sekä itselleni, että maidon omistajalle liian raskaaksi. Puoli tuntia helteellä suuntaansa on pitkä matka autoa inhoavan pikkuvauvan kanssa, sitä paitsi: perille päästyäni, minun olisi pitänyt imettää oma lapseni, en olisi voinut luovuttaa maitoa silloin. Nyt tilanne on toisin, kaupungin synnytyslaitoksen maitopankki on järjestänyt "kuriiritoiminnan", joka hakee maidon sopimuksen mukaan kotoa. Lasten omalääkäri antoi tarvittavan lisämotivaation maidon luovuttamiseen mainitsemalla, että äidinmaidosta on kova pula ja että siksi sitä annetaankin vain pienimmille keskosille. (Lasten omalääkäri päivystää kerran viikossa synnytyssairaalassa ja vastasyntyneiden teho-osastolla).

Eilen luovutin ensimmäisen satsin pakastettua äidinmaitoa. En ollut ehtinyt keräämään kovinkaan paljoa ja suoraan sanottuna minua hieman nolotti, että maitopankista ajavat meille saakka hakemaan pientä tippaa maitoa. Mainitsin asiasta myös maitopankin sairaanhoitajalle, joka heti totesi joka ikisen millilitran olevan heille uskomattoman arvokasta tavaraa. Keskustelumme lomassa hän myös totesi, että tällä hetkellä pienin pikkukeskonen syntyi raskausviikolla 29 ja painaa alle puoli kiloa - hän jaksaa syödä kerrallaan yhden millilitran. Kirjaimellisesti jokainen tippa on tärkeä!

Voi kuinka pienestä voi tulla iloiseksi! Annan mielelläni ylimääräisen maidon sitä tarvitseville, varsinkin kun maitopankki ei suuresta tarpeesta huolimatta painosta ollenkaan vaan antaa minun luovuttaa maitoa aivan omaa tahtiani, mahdollisuuksieni mukaan. Enkä edes koe tekeväni "päivän hyvää tekoa", annanhan pois vain sen, mitä emme itse tarvitse.

Plan B

Saimme miehen kanssa vihdoinkin eilen laadittua "plan B"-suunnitelman vauvan tulon varalle, jos vauva päättää kiirehtiä maailmaan ennen suunniteltua ajankohtaa... Soittelin vauvan tulevalle kummitädille, joka ilomielin lupautui nukkumaan kännykkä ja kotipuhelin päällä äitini saapumiseen saakka - hänen kotoaan ajaa parissa kymmenessä minuutissa meille ja n. 40 minuutissa synnytyssairaalalle, eli hän voi napata nenan luokseen joko täältä tai sieltä - tarpeen mukaan. Vauvan tuleva kummitäti on myös suomalainen ja nenallekin tuttu ja turvallinen aikuinen, joten nyt voi hieman huokaista. Ainakaan minun ei tarvitse yksin mennä sairaalaan vaan saan joka tapauksessa miehen mukaani.

ps. lisäksi tällä ystävällä on kaksi lapsirakasta koiraa, jotka taatusti harhauttavat nenan huomiota äidin ikävöimisestä...

Liian tiivis symbioosi?

En ole koko raskauden aikana osannut pelätä synnytystä; itse asiassa en ole sitä pohtinut suuremmin, koska ajatukseni ovat aina pysähtyneet esikoiseeni ja hänen hoitoonsa synnytyksen aikana. Ns. kolmannessa maassa (eli ei kummankaan vanhemman kotimaassa) asuminen mahdollisesti hitsaa pienen perheen tiukemmin yhteen, mutta se myös aiheuttaa sen, ettei "normaalia" turvaverkostoa isovanhempineen, setineen ja tätineen ole saatavilla tarvittaessa. Lisäksi turvaverkoston puuttuminen aiheuttaa lapsen ja vanhempien välille pakollisen kiinteän symbioosin - erityisesti sen 24/7 lapsen kanssa aikaa viettävän vanhemman ja lapsen välille. Tyttäreni on kahden elinvuotensa aikana ollut pisimmillään 5 tuntia minusta erossa - silloinkin hän oli isänsä hoidossa.

Ensimmäinen synnytykseen liittyvä ongelmani ratkesi, kun äitini tarjoutui tulemaan meille kuukaudeksi auttamaan sekä nenan että vauvan hoidossa: minulla on siis luotettava henkilö, jolle jättää tyttäreni synnytyksen ajaksi. Tulemme tälläkin kertaa olemaan perhehuoneissa, joissa ei vierailuaikoja ole, vaan lähisuku (myös yli 2vuotiaat sisarukset) saavat viettää koko päiväajan siellä. Tyttäreni voi siis tulla äitini kanssa meitä katsomaan heti synnytyksen jälkeen.

Toinen ongelma on tytön nukahtaminen ilman minua. Aivan muutamaa poikkeusta lukuunottamatta, nena ei ole mennyt nukkumaan ilman minua - ja aina olen ollut kotona nukkumaanmenoaikaan. Havahduimme tähän tosi asiaan vasta viikko sitten: jonkun muunkin pitää kelvata nukuttajaksi! Mieheni on kärsivällisesti harjoittanut typykkää uuteen nukahtamisrutiiniin - minun häilyessä turvaverkkona taustalla. Ensimmäinen yritys päättyi hysteeriseen itkuun ja suureen paniikkioksennukseen. Kolmannella kerralla nukahtaminen onnistui jo ilman äidin läsnäoloa samassa huoneessa... Aikaa meillä vielä varmaankin ainakin kuun loppuun - ehkä tämä vielä tästä!

Kolmas ongelma: miten äiti selviää 48h ilman nenaa? Olen synnytyksen lähestyessä havainnut tiiviin symbioosin tunteen olevan molemmin puolista, en osaa kuvitella viettäväni kahta yötä poissa kotoa ilman tytärtäni. Yön pimeinä tunteina olen jopa suunnitellut puolivakavissani tyttäreni piilottamista peittoni alle sairaalassa tai karkaamista tyttäreni kanssa kotiin - mieshän voisi hoidella vauvaa sairaalassa?

Tiedän, että selviämme kahden vuorokauden erosta hengissä. Tiedän, että nena tulee takertumaan isäänsä turvaa saadakseen, jos minä en ole paikalla. Tiedän, ettei parin vuorokauden ero aiheuta elinikäisiä traumoja kummallekaan meistä.

Voi, miksi asioiden tietäminen on niin paljon helpompaa, kuin niiden uskominen?

Kun mies sairastaa...

Mieheni on uskomattoman vahva ihminen, hän jaksaa uurtaa läpi vaikeuksien ja kannattelee hartioillaan usein koko perheensä ongelmia - meidän perheen satunnaisten vaikeuksien lisäksi. Esimerkiksi anoppini saattaa soittaa meille ja kertoa, että hänellä on huono olo, särkee joka paikkaan ja verenpaineet ovat kohollaan. Ja sitten mieheni huolissaan soittelee sisaruksilleen (joista osa asuu jopa samassa rakennuksessa anopin kanssa), että jonkun tulee viedä äiti nyt lääkäriin. Varmasti raskasta - olla kaukana, ei voida itse auttaa ja silti tietää jokaisesta vastoinkäymisestä - ja silti hän jaksaa valittamatta tehdä kaikkensa ratkaistakseen perheensä vastoinkäymiset.

Mieheni omaa myös harvinaisen korkean kipukynnyksen - mieheksi - eikä yleensä aivan pienistä kivuista valita, mene lääkäriin tai suostu ottamaan särkylääkettä. Maanantain aamuyöllä mieheni herätti minut suunnattoman tuskainen ilme kasvoillaan ja sanoi, että hänen kylkeensä sattuu kovasti. Valvoin mieheni seurana kivun ohi menoon saakka, pohdimme yhdessä, olisiko se umpisuolentulehdus, munuaiskiviä, sappikiviä? Kun kipu meni ohitse jatkoimme nukkumista. Aamulla heräsin tyhjässä sängyssä - mieheni kärvisteli kivun kourissa keittiössä. Ehdotin päivystykseen lähtemistä ja sain heti myöntävän vastauksen - huoli valtasi mieleni entistä suurempana: nyt on tosi kyseessä.

Ajoin sairaalaan, menimme ilmoittautumaan ja vain 10 minuutin odotuksen jälkeen mieheni pääsi sisään. Odottelimme nenan kanssa ulkona, ensin tutkimuksia, verikokeita, virtsakokeita, röntgenkuvia, ultrausta. Syytä kipuun ei voitu paikallistaa, mutta ei myöskään voitu selkeästi osoittaa ettei kyseessä olisi tulehtumaan alkanut umpisuoli tai munuaiskivet. Mieheni joutui tippaan saadakseen lääkityksen ja pääsimme lähtemään kotiin. Lääkäri vielä tiukkaan kehoitti palaamaan oitis takaisin sairaalaan jos kipu palaa yhtä rankkana takaisin.

Kipu on hiljalleen laimentunut. Edelleen sattuu silloin tällöin, mutta vaimeampana kuin ennen. Pohdimme yhdessä munuaiskivien mahdollisuutta ja olen valmistanut miehelleni vahvaa flor de jamaica-teetä - aivan kaiken varalta.

Eilen illalla luin viime vuotista "meidän perhe"-lehteä, jossa oli artikkeli nuorena leskeksi jääneestä naisesta. Hänellä oli 3- ja 2-vuotiaat lapset sekä 4 kuukautta vanha vauva. Hänen miehensä menehtyi rutiinileikkauksessa sairaalassa. Luin artikkelia ja itkin. En voinut olla ajattelematta, että umpisuolentulehduksen leikkaaminenkin on rutiinileikkaus. Ja itkin. Mieheni huolestui ja meinasi takavarikoida lehteni, mutta uskoi lopulta, että minun on saatava lukea artikkeli loppuun ja tiedettävä, että he selvisivät elämässä eteenpäin.

Ennen artikkelin lukemista, en ollut ymmärtänyt itsekään, kuinka olin säikähtänyt mieheni kummallista ja vahvaa kipuilemista - mutta totta kai raskaushormooneilla on osansa tässäkin tarinassa.

Beautiful Blogger

Tänään aamulla mietin blogia ja "haravoin" ajatuksiani kasaan, teki kovasti mieli kirjoittaa, mutta ajatukset eivät yksinkertaisesti halunneet asettua järjestykseen. Ajattelin, että joku "tekosyy" täytyy kyllä keksiä... ja sitten aamuisella blogikierroksella löysin Karkin myöntämän tunnustuksen ja siihen liittyi tehtäväkin; kertoa seitsemän asiaa itsestään. Kiitos Karkki :).

7 asiaa minusta:

- Uskon vahvasti johdatukseen tai kohtaloon, miten vain sitä haluaa kutsua, koska miten muuten voi selittää sen, että löysin oman itseäni täydentävän puoliskoni toiselta puolelta maapalloa ja tiedän vahvasti, etten olisi näin tyyni ja tasaisen onnellinen kenenkään muun rinnalla?

- Ennen kuin tapasimme uudelleen mieheni kanssa tammikuun 2005 ensimmäisinä päivinä, olin päättänyt vakaasti hankkia lapsen vaikka yksin, ellen menisi naimisiin ennen kuin täytän 30. Nena syntyi pari päivää sen jälkeen kun täytin 31 vuotta.

- Olen aina haaveillut kolmesta lapsesta, mutta nyt, kun myös tämä vauva on "tuomittu" sektiolla syntymään, olen yht'äkkiä alkanutkin tuntea hienoista surumielisyyttä siitä, että minulta suljettiin raolleen jäänyt ovi, jonka taakse jää jopa itseltä kielletty hauras haave neljännestäkin lapsesta. Ja huom. odotan vasta toista lastani, enkä todellakaan tiedä, olisinko edes valmis neljän lapsen äidiksi.

- Olen suurimman osan ajasta ehdottomasti taivaanrannan maalari, joka haaveilee, haahuilee ja visualisoi "parempaa maailmaa", mutta sitten, jos saan tarvittavan kipinän toimia, saan pelottavan paljon tehokasta jälkeä aikaiseksi. Valitettavasti saan tuon kipinän vain noin kerran kuussa ;).

- Olen luvattoman hyvä pohjaan palaneiden kattiloiden pesijä. You know - harjoitus tekee mestarin. Tempaudun mukaan nenan leikkeihin, blogiteksteihin, facebookiin, lintujen lauluun, you name it, niin tehokkaasti, että unohdan lisätä keitinvettä tai sammuttaa hellan ajoissa. Juuri nyt minua odottaa tämän päiväinen peruna- ja porkkanakattila varsin synkän näköisenä keittiössä...

- En koskaan haaveillut ulkomailla asumisesta, mutta nyt minun on vaikea kuvitella elämääni Suomeen. Olen asunut ulkomailla elämästäni jo yli kolmasosan, vaikka edelleen miellän Suomen lähes ihanteelliseksi maaksi asua ja, ennen kaikkea, kasvattaa lapsia turvallisessa ympäristössä.

- Minulla on jonkin asteinen pakkomielle siivouksesta. En kestä tahroja tai likaa - pyyhin jääkaapin kerran viikossa puhtaaksi, vaihdan lakanat kerran viikossa, pyyhkeet kahdesti, en pysty nukkumaan hyvin, jos tiedän jättäneeni astioita tiskialtaaseen odottamaan... Tämä trauma on lähtöisin reilun vuoden pituisesta pätkästä, jonka asuin kimppakämpässä Ecuadorissa - sitä ennen olin ihan normaali :D. (En kuitenkaan pidä siivoamisesta tippaakaan, vain pyykinpeseminen on suosikkihommiani).

Ja nyt haluan jakaa tunnustuksen seitsemälle blogille:

Rouva Hoolle
Vera A.:lle
Maamaalle
Mamãelle
Perheenäidille
Elviralle
S:lle äippä kuntoon-blogiin

Hiljaisuutta kuunnellessa

Vietin viime yönä monen monta tuntia hiljaisuutta kuunnellen, vauva möyrysi kumman aktiivisesti ja painoi virtsarakkoa tehokkaasti. Nousinkin vähän väliä hiippailemaan vessaan, palatakseni takaisin sänkyyn lämpimän täkin alle. Mies-reppana joutui useaan otteeseen (tietämättään) lämmittämään vaimonsa kohmeiset varpaat ja nena sai joka kerralla peiton omien jalkojensa päälle.

Siinä loikoillessani - ja hyvää asentoa metsästäessäni - minulla oli hyvää aikaa kuunnella hiljaisuutta, tai oikeammin lähes hiljaisuutta, koska hiljaisuuden rikkoi kaksi minulle rakasta ääntä, nenan tuhina ja miehen tasainen hengitys. Ajatukseni risteilivät nykyhetken ja tulevan välillä, suunnittelivat vauvan syntymän jälkeistä aikaa ja palasivat taas nauttimaan vauvan leikkisistä potkuista.

Yön hiljaisina tunteina oli aikaa miettiä rakenneultrassa havaittua virtsan takaisinvirtausta munuaisiin ja sitä, että rv 31 tehdyssä ultrauksessa tämä takaisinvirtaus näkyy edelleen yhtä selkeänä kuin rv 21 rakenneultrassa. Olen onnistunut päiväaikaan olemaan täysin murehtimatta asiaa, enkä yölläkään varsinaista murhetta asiasta itselleni rakentanut, mutta pieni huoli tietenkin kaihersi ajatusten keskellä. Tämä virtsan takaisinvirtaus munuaisiin on kuulemma varsin yleistä sikiöaikana ja suurimmassa osassa tapauksia korjaantuu itsestään loppuraskauden aikana - ja jos ei korjaannu, vaiva useimmiten on helposti hoidettavissa. Nenan viime kuun lastenlääkärin tarkistuksen aikana päätin vuodattaa huoleni nenan lääkärille; tuleehan hänestä vauvankin oma lääkäri. Mieli keveni heti huomattavasti, lääkäri kun otti asian selkeästi hoidettavakseen ja kirjoitti vauvalle varattuun kansioon (kyllä, hän on jo avannut vauvalle oman kansion), että muistaa lähettää vauvan heti pikkuisena munuaisultraan tilanteen tarkastamiseksi. On rauhoittava tietää, ettei minun tarvitse nyt huolehtia tästä asiasta, vaan ammattilainen huolehtii minun puolestani.

Ehdin myös pohtia esikoistani ja hänen suhtautumistaan vauvaan. Hän rakastaa vauvoja ja mielellään toivoo niitä äidin syliin siliteltäviksi - omassakin sylissään hän jaksaa pitää huolella vauvaa pitemmänkin tovin. Oma sisarus, joka onkin pysyvästi perheen osa, voi kuitenkin tehdä typyn mustasukkaiseksi. Mustasukkaisuus on kuitenkin luonnollinen tunnetila pienelle lapselle, joka on tottunut olemaan perheen keskipiste, joka pääsee syliin sillä sekuntilla, kun sylille on tarvetta. Olen koittanut muistuttaa itseäni nyt jo siitä, että muistan antaa nenalle omaa erityistä aikaa myös vauvan syntymän jälkeen.

Ja se äidin rakkaus. Rakastaako esikoistaan enemmän kuin tulevaa vauvaa? Se kielletty aihe - täysi tabu - on myös pyörinyt mielessä. Keskusteltuani ihanien ystävieni kanssa, myös äitien, olen tullut siihen tulokseen, että kaikki pohtivat näitä kysymyksiä ennen toisen lapsensa syntymää ja toteavat sitten huolensa olleen turha. Päätin siis antaa näidenkin ajatusten olla kaikessa rauhassa pääni sisällä.

Juuri kun minä olin saanut ajatukseni suurinpiirtein järjestykseen ja vauvan rauhoittumaan, nena heräsi pirteänä uuteen aamuun - kello neljältä. Sain kuitenkin tytön taivuteltua nukahtamaan uudelleen, vaikka se aikaa veikin, ja minäkin sain kello viiden kieppeissä unen päästä kiinni.

Positiivista Suomesta

Kun olin vastaamassa kommentteihin, jotka tulivat postaukseen "yllätyksiä", muistin yhden erittäin positiivisen kokemuksen lapsen kanssa matkustamisesta Suomessa.

Olin matkustamassa Helsinkiin junalla ja jouduin vaihtamaan junaa Tampereella. Olimme mieheni kanssa liikenteessä mukanamme nena, matkarattaat ja kolme matkalaukkua. Junan vaihtoon oli varattu tasan 4 minuuttia aikaa, koska junamme saapui asemalle myöhässä. Selvitin jo junassa konduktööriltä jatkojunamme lähtölaiturin ja konduktööri rauhoitteli minua sanoen, että laiturilta löytyy kyllä hissi, joten vaihto on sujuva. Juna saapui Tampereelle, mieheni kantoi kahta matkalaukkua, minä virittelin yhden laukun matkarattaisiin ja työnsin rattaita hissin luo - hissi oli epäkunnossa. Samasta junasta nousi pois erän nuorehko, ei todellakaan ystävällisen tai auttavaisen näköinen, mies, joka lähestyi meitä hissin ovella ja kysyi mihin junaan olemme vaihtamassa. Hän ilmoitti auttavansa meitä, otti kädestäni matkalaukun ja nosti rattaat toiselta puolelta ylös ja auttoi meidät portaat alas ja seuraavalle laiturille ylös, nosti vielä laukun junaan asti, auttoi miestäni nostamaan painavamman laukun portaat ylös ja auttoipa vielä rattaidenkin kanssa. Kiittäessäni vuolaasti, hän hymyili ja sanoi, että nyt hänen on juostava, hänen täytyy ehtiä juuri kuulutettuun junaan toiselle laiturille. Huikkasi vielä jo juostessaan, että hänellä on aika samanikäinen kummipoika ja että nena on aika hurmaava.

Näimme hänen ehtivän juuri ja juuri omaan junaansa.

Eli en halua yleistää, Suomessa kaikki eivät suhtaudu nihkeästi lapsiin tai lasten kanssa liikkuviin, mutta valitettavasti ikävät kokemukset jäävät helpommin mieleen.

Elämä on ihan kivaa + lounaskutsustressiä

Selvisimme eilisestä melkein ilman lisäkommelluksia: löysimme varavastikkeen ilman ongelmia, mies sai sen vaihdettua helposti ja nena pääsi odottamaansa suihkuun. Tunnin suihkuteltuaan tyttö oli jo aivan yliväsynyt - jämähdimme miehen kanssa keskustelemaan henkeviä suihkun lattialle ja aika riensi... Suuren parkumisen säestyksellä neiti napattiin suihkusta, puettiin yövaatteisiin ja lähti nukkumaan. Pinnasängyssä hän jo rauhoittui ja joi iltamaitonsa - sekä oksensi iltamaitonsa kaaressa sänkyynsä. Neidin kurkku ilmiselvästi ärtyi kiukkuhuudosta ja maidon juontitahti oli liian nopea. Tämä äiti siis pääsi vielä lakanapyykille iltapuhteenaan. Onneksi minä rakastan pyykin pesemistä, kuivumaan ripustamista ja laskostamista. Typy auttoi hiljaisena äitiä vaihtamaan lakanat ja sänkyyn palatessaan antoi äidilleen ison pusun ja tiukan halin "(dis)cuuupame mami" (eli anteeksi äiti). Tyttö sai tiukan halin takaisin ja vakuutuksen, että kaikki on hyvin - nuku rakas rauhassa. En ollut sanallakaan torunut neitiä, en ollut edes vihainen tapahtuneesta - olihan se puhdas onnettomuus. Yö meni suhteellisen rauhallisesti unen suhteen...

Huomenna luoksemme on tulossa lounaalle eräs tuttavapariskunta nenan ikäisen tyttärensä kanssa. Olemme jo pitkään suunnitelleen heidän kutsumistaan ja vihdoin saimme aikataulut sopimaan yhteen. Luonamme on myös vierailemassa mieheni vanhempi sisar. Päätin valmistaa uunilohta ja buffalon mozzarellalla ja aurinkokuivatuilla tomaateilla täytettyjä pastanyyttejä. Salaatiksi jäävuorisalaattia, kirsikkatomaatteja, palmitoa, oliiveja ja vinagrete-salaatinkastiketta, jälkiruuaksi omenahyvettä vaniljajäätelöllä. Kälylle lupasin, että hän saa keksiä mitä liharuokaa valmistetaan... Ja hän päätti tehdä täytettyä lihamureketta... seuraavana päivänä hän totesi "tarvitaan kyllä sitten riisiäkin". Lupasin tehdä riisiä... Sitä seuraavana päivänä hän totesi, että "kyllä perunasalaatti olisi hyvä lisuke toiseksi salaatiksi". Lupasin tehdä perunasalaattia... Tänään hän ilmoitti, että "kyllä olisi hyvä tehdä joku alkuruokakin". Siinä vaiheessa minulla alkoi varoittavasti naksua korvien välissä. Kyseessä on siis lounas ystäväperheen kesken, ei illalliskutsut, joiden tarkoituksena on saada aikaiseksi "suuri vaikutus" tai kerätä kaikki pisteet kotiin. Minun tarkoituksenani ei ole nostella rimaa niin korkealle, ettei ystäväpariskunta uskalla kutsua meitä vastavierailulle. Tarkoituksena oli tehdä rento ja kiva lauantailounas, antaa tyttöjen leikkiä yhdessä ja rupatella kaikessa rauhassa niitä näitä.

En kuitenkaan jaksanut väittää vastaan, lupasin tiedustella armaalta aviomieheltäni mitä mieltä hän on alkuruuasta (lupaan olla sanomatta, että en sitä halua, mutta ilmeitäni en aio kontroloida). Tarkoituksenani myös oli ehtiä tekemään kaikki valmiiksi kaikessa rauhassa, siivota keittiö ja käydä suihkussa ennen vieraiden tuloa, mutta...

Ja silti elämä on ihan kivaa!



--------- edit ----------------
Tällä kertaa fiksu mies osasi ihan itsenäisesti sanoa heti, ettei alkuruokia kyllä lounaalle tarvita :)

Murphyn laki

"Jos jokin voi mennä pieleen, se myös menee pieleen".

Tänään olisi ollut parempi pysyä peittojen alla ja koittaa nukkua huomiseen saakka, mutta pakkohan ylös oli nousta. Ensin sähkösuihkustamme kärähti vastus ja jouduin pukemaan suihkuun pääsyä odottavalle pikkuneidille vaatteet päälle aiemmista lupauksistani huolimatta - siitä tietenkin seurasi paljon itkua... Tästä jatkuvasta itkusta "mami, nuikkuun, mennään nuikkuun, mami" johtuen tarkistin armaan mieheni housuntaskuista ilmiselvästi yhden taskun kahteen kertaan, eli jätin yhden taskun tarkistamatta - sen, missä oli firman luottokortit ja käyntikortteja iso pino - ja työnsin housut pesukoneeseen.

Juuri nyt kuivailemme nenan kanssa käyntikortteja parhaamme mukaan...

Harkitsin aamulla, että lähtisimme viettämään päivää jossain kauempana olevassa puistossa, menisimme autolla ja veisimme eväät mukanamme... Päätin kuitenkin siirtää piknikin omalle pihanurmikolle, täyttää lapselle kahluualtaan ja istua silmä kovana vahtimassa vieressä. Nenan mielestä se oli täydellistä ja äidin mielestä tässä suunnitelmassa oli vähemmän mahdollisia vaaranpaikkoja. Ehkä emme etsi sitä "kolmatta" (ei kahta ilman kolmatta) harmia tälle päivälle.

ps. opin juuri äsken, että Herra Murphy ei ollutkaan niin pessimistinen kuin olin aiemmin luullut, vaan aito ja alkuperäinen Murphyn laki meneekin "jos jonkin asian voi tehdä monella tavalla ja näistä tavoista yksi johtaa onnettomuuteen, ennen pitkää joku tekee asian sillä tavalla".

Kulttuurien tuomat mutkat

Olen jo pitemmän aikaa pohtinut perhe-elämää, avioliittoja, kulttuurien tuomia vivahteita - joskus haasteita - ja elämää yleisestikin. Karkin pohdinnat italialais-suomalaisesta avioliitosta antoivat vihdoin sen tarvittavan tönäyksen kirjoittaa puhtaaksi omia mietintöjä.

Varoitus: pohdintaprosessi on edelleen kesken, varmaan koko elämän kestävä, eikä siitä siltikään varmasti valmista tule.

En ole ikinä seurustellut suomalaisen miehen kanssa, en voi siis verrata avioliittoani aiempiin kokemuksiin. Tämä vertailukohdan puutos saattaa tietenkin horjuttaa kaikkia vetämiäni johtopäätöksiä, mutta puollustuksekseni voidaan todeta, että meneväthän jotkut naimisiin "sen ensimmäisen" kanssa ja silti osaavat arvioida omaa liittoaan niin pätevästi, kuin ihminen yleensä on kykenevä arvioimaan omaa elämäänsä. Olen kuitenkin seurustellut tarpeeksi monen ecuadorilaismiehen kanssa voidakseni todeta, että yhden kulttuurinkin keskellä on hyvin monenlaisia ihmisiä - yksilöitä kaikki.

Asuin Ecuadorissa monen monta vuotta, yhteensä reilut kymmenen, ja omaksuin maan kulttuurista tietyt osat omaan kulttuuriini säilyttäen kuitenkin monen monet suomalaiset tavat. Tarkoituksenani oli omaksua hyväksi kokemani asiat korvaten niillä joitain suomalaisia "ei niin hyviä"-toimintatapoja - siis minun kohdallani, en missään tapauksessa aio ruveta kritisoimaan erityisesti ecuadorilaisten tai suomalaisten tapoja toimia - näissä kun ei sitä absoluuttisesti oikeaa tapaa todennäköisesti ole olemassakaan. Asuin myös Suomessa parin vuoden jakson, jonka aikana huomasin, että sopeudun kyllä loistavasti takaisin kotimaahanikin.

Ja sitten se avioliitto. Itse varsinainen avioliitto ei minun kohdallani ole ollut erityisen vaativa, enkä koe joutuneeni joustamaan liikaa omasta kulttuuristani - kysyin asiaa myös mieheltäni, joka aikansa pohdittuaan totesi, ettei tunne joutuneensa joustamaan missään tärkeässä asiassa. Mies vielä lisäsi, ettei hän koskaan tule ajatelleeksi edes kulttuurieroja avioliitossamme erityisesti haasteena, vaan eräänlaisena rikkautena.

Eräs suomalainen kaverini, itsekin vuosia Etelä-Amerikassa asunut, sanoi minun olevan rohkea ihminen - kuultuaan minun olevan naimisissa etelä-amerikkalaisen miehen kanssa. Hieman hämmentyneenä vastasin, että avioliitto yleensäkin tarvitsee aika paljon rohkeutta. Sain vastaukseksi "no minä en ainakaan uskaltaisi etelä-amerikkalaisen kanssa naimisiin mennä, siitä olen aivan varma". Koin tilanteen hankalaksi, tunsin, että miestäni ja minun päätöksiäni arvosteltiin epäreilusti - tuntematta koko miestä ja vastustelin kertoen mieheni kyllä asuneen kauan myös ulkomailla ja olevan hyvin avarakatseinen ja "ihan kuin eurooppalainen" ajattelutavassaan. Vastauksesi sain lyhyen: "en usko, ne on kaikki samanlaisia - etelä-amerikkalaiset miehet siis". Suoraan sanottuna, tämä oli ensimmäinen tilanne, jolloin joku nosti minun avioliittoni erilaiseen asemaan kuin ns. normaalin saman kulttuurin edustajien avioliiton.

Jäin miettimään tätä keskustelua. Pohdin ja pohdin. Saman kulttuurin sisälläkin on erilaisia toimintakulttuureita, siksihän usein anopit ja miniät ovat usein "napit vastakkain" joka maassa. Jokainen perhe on oma yksikkönsä, jolla on omat toimintamallinsa ja -tapansa.

Muistan yhden väittelyksi ja jopa riidaksi edenneen keskustelun, jonka taustalla oli selkeästi kulttuurierot ja haluttomuus joustaa toisen kulttuurin tapoihin. Ja tämäkin väittely saatiin sovittua kumpaakin miellyttävällä tavalla - kompromissit ovat valttia missä tahansa parisuhteessa.

Ja se poliittinen suku tai naitu suku... No, se on asia erikseen... Itse asumme neutraalissa maassa, josta kummankin omaan sukuun on pitkä matka - tämä helpottaa suuresti poliittisen suvun tuomia arjen yllätyksiä. Poliittisen suvun kun ei tarvitse arkipäivässä selvitäkseen mukautua muihin kulttuureihin, vaan he voivat elää niin kuin ennenkin - ainakin omasta mielestään - ja tämä tietenkin tuo omat ryppynsä monikulttuurilliseen avioliittoon. Erityisesti anopeilla on taipumus tyrkyttää "hyviä" neuvoja miniöilleen ja loukkaantua, kun niitä ei noudateta. Opin tärkeän selviytymiskeinon anopin ja muiden liian innokkaiden neuvojien viidakossa: ota kasvoillesi lehmämäinen tylsähkö ilme ja sano: "niin, mahdollisesti olet oikeassa". Älä lupaa toteuttaa neuvoa, älä koita kumota sitä järkiselityksillä - yksinkertaisesti sano: "mahdollisesti olet oikeassa". Olen huomannut, että "Guía (inútil) para madres primerizas"-kirjan (vapaa suomennus nimestä (turha) opaskirja uusille äideille) antaa railakkaalla huumorilla höystettynä hyvät eväät selvitä etelä-amerikkalaisesta anopista (ja kyllä varmasti suomalaisestakin). Suosittelen kirjaa kaikille espanjaa taitaville, sain sen itse lahjaksi eräältä ystävältäni, kun nena oli pariviikkoinen ja anoppini oli juuri saapunut kyläilemään kuukauden luonamme. Ja uskokaa pois, kirja oli kaikkea muuta kuin turha. Nauroin katketakseni löytäessäni anoppini jakamat neuvot kirjasta ja niihin ehdotetut vastaukset. Aiemmin mainitsemani neuvon lisäksi käytin kirjasta myös toista: tehdessäni jotain eri tavalla kuin anoppini olisi toivonut minun tekevän, puollustelin tekoni yksinkertaisesti kertomalla, että lastenlääkäri käski toimimaan näin - ja se toimi aina!

Itseasiassa voisin tiivistää, etten usko kulttuurien tuovan erityisesti haasteita avioliittoon - rikkautta kylläkin, mutta poliittinen suku on se varsinainen haaste jokaisessa avioliitossa.

Rakkaat rutiinit

Ennen nautin elämän suunnittelemattomuudesta. Kun muutin Suomeen vuonna 2002, ihmiset kysyivät minulta usein: "jäätkö nyt pysyvästi Suomeen?" ja aina vastasin: "no joo, toistaiseksi pysyvästi". Se oli ainoa oikea vastaus, vaikka olikin sekava, en ollut ajatellut vielä muuttaa muualle, mutta en ollut myöskään valmis kirjoittamaan osoitettani kiveen. Ja vuonna 2004 muutinkin takaisin Ecuadoriin - taas toistaiseksi. Vuonna 2007 muutin Brasiliaan - tällä kertaa sen verran pysyvästi, että hieman ennen nenan syntymää ostimme omakotitalon. Tosin talon saa aina myytyä. En edelleenkään osaa sanoa, aiommeko asua täällä loputtomiin - toistaiseksi pysyvästi kyllä.

Vaikka kaukainen tulevaisuus onkin yhä kirjoittamatta - ja suunnittelematta - rakastan elämässäni rutiineja, niitä tasaiseen toistuvia asioita, ennalta arvattavuutta. Nena rakastaa rutiineja yli kaiken. Hänestä on ihana tietää, että seuraavaksi menemme leikkimään pihalle, sitten syömme ja hän menee päiväunille. Lapselle rutiinit tuovat turvaa - pysyvyyttä.

Aiemmin rutiinit tuntuivat puuduttavilta, arki maistui pahville. Nyt nautin kaikkein eniten rakkaista rutiineista - minusta on tainnut tulla huomaamattani vanha.

Tyttöjen ja poikien ohjelmia

Seuraan televisiosta aika vähän sarjoja, aikani ei yksinkertaisesti meinaa riittää moiseen, mutta kolmea sarjaa seuraan varsin tiiviisti - ne tulevat sopivasti nenan mentyä jo nukkumaan ja ennen kuin itse haluan nukkumaan - ja ennen kaikkea: ne toimivat loistavasti "aivojen tyhjäkäynnille" saamiseen. Mieheni mielestä ne kuitenkin ovat "tyttöjen" ohjelmia ja toteaa joka kerta, ettei pidä niistä tippaakaan.

Joka maanantai-ilta istahdan kutimeni kanssa sohvalle Grey's Anatomyn alkaessa - ja saan miehen seurakseni. Hän ei siis pidä sarjasta ollenkaan, mutta katsoo sitä kuitenkin ritarillisesti seuranani. Sama toistuu tiistaisin Private Practicen aikaan ja keskiviikkoisin Desperate Housewifesien alkaessa... Ja joka kerta hän muistaa sanoa, ettei ohjelma ole hänen mieleisensä...

Toissapäivänä mies jäi ylitöihin, saapui vasta ohjelman edettyä puoleen väliin - istui viereeni ja kysyi: "mitä nyt on tapahtunut?", "kuka tuo on?", "joko Cooper ja Charlotte sopivat?" ja "palasiko Violet jo takaisin?". Vastasin huuliani purren kysymyksiin, koitin kovasti pitää ilmeeni neutraalina, mutta sitten puhkesin nauruun: mies ei todellakaan pidä näistä ohjelmista - tyttöjen ohjelmista - mutta haluaa kuitenkin pysyä hyvin kärryillä sarjan menossa...

Mieskin hymyili, ei myöntänyt mitään ja jatkoimme sarjan katsomista.


Minusta on ihana saada seuraa television katsomisen ajaksi ja äärimmäisen hellyttävää, että mies on koukuttautunut seuraamiini sarjoihin - tyttöjen sarjoihin - ihan vain minun mielikseni.

kummia muutoksia värimaailmassa

Olen vannoutunut sinisen kannattaja: taivas, sisustus, vaatteet, kukat - kaikki saisi olla sinistä. Melkein kaikki siniset sävyt ovat mielestäni kauniita. Muistan, että jo hyvin pienenä aloin pitämään sinisestä väristä ja vaikka elämän varrella olen ehtinyt elää erivärisiä kausia (kuten vihreä, punainen, musta ja ruskea) sininen on aina ollut yksi vallitsevista väreistä näistä kausista huolimatta.

Lauantaina huomasin suunnan muuttuneen. Ostin vihdoinkin (reilun kahden vuoden jahkaamisen jälkeen) täydellisen maalaisromanttisen päiväpeiton meille - ja se on violettikukallinen. Ja kun pohdin ääneen moista väriä, mieheni totesi, että olen ostanut viimeisten kuukausien ajan kaikki vaatteeni jo tuota samaa väriä. Hämmentävää, mutta kieltämättä totta.

Aloin kotona tarkkailla ympärilleni, sisustus on lähinnä beigen, kerman, vihreän ja violetin sekoituksia. Missä on sininen värini?