Kaksi vuotta sitten näihin aikoihin (11:30) pääsin sairaalassa omaan huoneeseeni, jonne kärrättiin heti pieni ja kiukkuinen tyttölapsi. Hän oli vasta muutaman tunnin ikäinen ja huusi vihaisesti. Hänellä oli nälkä. Rinnalle päästyään hän rauhoittui, aloitti imemisen ja sulki silmänsä. Katselin pientä täydellistä lasta sylissäni ja ihmettelin, kuinka olimme miehen kanssa saaneet aikaiseksi jotain näin ihanaa - oikein pienen ihmeen. Ajattelin silloin, että hämmennys hälvenisi ajan kuluessa ja asiaan tottuisi, mutta minun on myönnettävä, että edelleen herään toisinaan aamuyöllä ja kurkistan nenan sänkyyn, tarkistan hänen hengittävän ja unisesti ihmettelen, että hän todella on meidän pieni tyttäremme.
Nena-nuppunen osoitti heti pienenä omaavansa rautaisen tahdon ja olevansa kaikkea muuta kuin rauhallinen lapsi. Hän ei koskaan nauttinut viltillä loikoilusta ja lelujen katselusta. Hän halusi syliin, liikkeelle ja museo-oppaan selittämään kerta toisensa jälkeen kodin tavaroista. Koliikiltakaan emme säästyneet, mutta onneksi kolmen ensimmäisen kuukauden jälkeen mahakipristelyt hellittivät ja itkuisuus väheni. Oma tahto on kasvanut tytön mukana, ehkä jopa nopeammin kuin itse lapsi. Hän tietää mitä tahtoo ja myös sen, miten aikoo tahtomansa saavuttaa. Katseellaan hän viestii vanhemmilleen: "estäkää, jos pystytte" ja aloittaa toiminnan. Viime aikoina typy oppi (oletettavasti televisiosta) sanomaan "calma mamá", "calma papá" aina, jos näkee, että nyt vanhempien pinna kiristyy ja kohta tulee palautetta... Toisinaan neidin alitajunta pettää neidin ja siinä vaiheessa, kun nena on tekemässä jotain kiellettyä, kuuluu "calma mamá". Ja jos nenalle selittää "äiti on rauhallinen, mutta sinä et voi tehdä tuota", saa vastaukseksi värisevällä äänellä sanotun "calma mamá" ja kyyneleitä täynnä olevan katseen - pieni kiristäjä.
Ja nyt hän on jo 2-vuotias. Minun pieni ihmeeni, tahto-lapseni. Samaan aikaan niin suuri ja silti niin viaton, haavoittuvainen ja pieni. Äitikanan tekisi mieli levittää siipensä ja kaapata pieni niiden alle maailmalta turvaan, mutta silti on pakko antaa pienen jatkaa maailman tutkimista. Lohduttaa, jos maailma kolhii ja koittaa tukea itsenäistymistaipaleella.
Minun pieni tyttäreni, jo kaksivuotias uhmaikäinen lapsi - ja silti tuntuu, että hän olisi syntynyt vasta eilen.
3 kommenttia:
Just katsottiin tanaan vanhoja valokuvia, joissa Lucas oli pulloposkinen kikkurapaa ja Luana saman ikainen kuin Lucas nyt. Oli ihanaa eika voi kun ihmetella miten aika rientaa!
Onnea nenalle vähän jälkijunassa!! 2v! Vuodet vierivät hurjaa vauhtia! ...mutta toisaalta, te ette varmaan enää kunnolla edes muista millaista oli, kun lapsia ei vielä ollut ;)
Kiva oli lukea muistoja nenan syntymästä ja nauratti tuo calma mamá! ;D
Mamãe: me kanssa katseltiin just nenan kuvia maternidadesta, kyllä oli niin kirppunen neiti kun olla ja voi :) ja nyt on jo niin iso tyttö :) Aika menee niin kamalan nopeasti! Vieläkö te haaveilette kolmannesta? (näin uteliaana kyselen)
Maamaa: tosi vaikea on muistaa millasta oli aika ennen lapsia :D ja monesti miettii, että miten tylsää silloin olikaan :D nyt kun ei hiljaista hetkeä tahdo löytyä mitenkään :D Tuo "calma mamá" on huvittava, muttä välillä äärimmäisen ärsyttävä :D
Lähetä kommentti